Intermezzo: Väinö I Kyllästynyt

-Valvovan viranomaisen tehtäviin kuuluu valvoa valtion viranomaisia, poislukien valvovaa viranomaista, jota valvoo virkansa puolesta valtion hallintoviraston valvontaosasto. Valtion virastojen tarkastuksista huolehtii valtion hallintoviraston tarkastaja, jonka toimintaa tarkastelee puolestaan valvovan viranomaisen toimiston tarkastusjaos. Vaikka Väinö kykeni pitämään kasvonsa peruslukemilla, kiitos jo kolmen vuoden iässä alkaneen tiukan kuninkaalliskoulutuksen, hän oli pudonnut kärryiltä jo kauan ennen kuin sisäasiainministeri Kotonen oli siirtynyt hallinnollisten virastojen tehtävistä niiden valvontaan. Yhtä ilmeettömiä näyttivät olevan muut paikalla olevat ja esitystä kuuntelevat ministerit. Väinö huomasi miettivänsä, olivatko hekin saaneet jonkinlaisen koulutuksen perusilmeen pitämiseksi, vai ymmärsivätkö he todella, mitä sisäasiainministeri puhui. Pääministeri Kaurasen pöhöttynyt naama oli aina yhtä tympeän näköinen, joten hänestä oli turha hakea mitään paljastavaa elettä. Posket roikkuivat niin, että ne vetivät suun ikuiseen alavireeseen. Väinön mielestä Kauranen näytti siltä, kuin Winston Churchill olisi lihonut kymmeniä kiloja, ja murjottaisi sitä, että pudding maistui aivan vääränlaiselta. Vaikka Väinö nauroi sisäisesti tuolle mielikuvalle, ei ilme hänen kasvoillaan paljastanut mitään. Itse asiassa hän ei missään vaiheessa kääntänyt katsettaan pois papereitaan lukevasta sisäasiainministeristä, sillä hänet oli koulutettu tarkkailemaan avustajien pieniä eleitä katsomatta suoraan heitä kohden. Niinpä hän kykeni silmiään liikuttamatta tarkastamaan koko paikoilleen jähmettyneen ministerien muurin. Ja heitä oli Soomen kaltaiselle pienelle valtiolle melkoisen paljon! -Tällä perusteella hallitus esittää uuden hallinto-osaston perustamista Sisäasiainministeriön alaisuuteen suorittamaan valtionhallinnon valvonnan tarkastuksia sekä valvomaan valtionhallinnon tarkastuksia. Ministeri sulki paperinsa Soomen kuninkaallisen tasavallan hallituksen virallisen vihreän esittelykansion väliin ja nosti katseensa kohti Väinöä. Väinö teki pienen virallisen nyökkäyksen, jolloin kuninkaallisen esittelytilaisuuden valvoja kävi noutamassa kansion ministeriltä, kantoi sen Väinön edessä olevalle pienelle pöydälle ja avasi viimeisen sivun kohdalta. Väinö nosti pöydältä pienen leimasimen, painoi leiman paperiin ja laittoi leimasimen takaisin paikalleen. Pieni nyökkäys, ja valvoja kävi kuivaamassa leiman, sulki kansion ja toimitti sen takaisin ministerille. Enää kuusi samanlaista esitystä, ja sitten voisi Soomen kuninkaallisen tasavallan kuningas Väinö Ensimmäinen poistua omiin tiloihinsa ja ottaa tuskastuttavan virkapukunsa pois päältä. Voi että hän vihasi byrokratiaa. Jos hän olisi perinyt isältään OIKEAN kuningaskunnan, eikä mitään demokraattista tasavallan irvikuvaa, hän laittaisi koko hallinnon uusiksi. Mutta hänhän oli vain tasavallan kuningas. Siis yhtä mitätön tapaus kuin jokin pikkuvaltion presidentti.

Luku II, osa 10. Citykana

Harmistuneena epäonnistuneesta photobomb yrityksestään, Väinö oli selannut päivän lehdet tavanomaista tarkemmin. Väinön kohdalla muutos ei paljoa vaatinut, sillä hän oli viime vuosina tottunut saamaan kaiken tarpeellisen tiedon netin välityksellä. Painetussa lehdessä oli kuitenkin paljon sellaisia uutisia ja artikkeleja, joita hän ei olisi nettiversiosta vaivautunut klikkaamaan, mutta paperille painettuna herättivät mielenkiinnon. Tässä versiossa kun ei uutista tarvinnut erikseen avata, vaan koko teksti oli heti silmien edessä. Ilmeisesti kunnollisten uutisaiheiden puutteessa lehti oli julkaissut melko paljon yleisönosaston kirjoituksia, jotka kaikki koskettivat, ainakin kirjoittajien sanavalintojen perusteella, kaupungin tämän hetken tärkeintä ongelmaa: Villiintyneitä kanoja. Koko kanagate oli aivan uutta tietoa. Väinö ei tiennyt kanoista juuri muuta, kuin että ne asuivat maalla joko häkeissä, lattiakanaloissa tai virikekanaloissa, ja ne tuottivat kananmunia, joita käytettiin ruokana monissa eri muodoissa. Kuulemma niitä tarvittiin myös leivonnassa, mutta siitä aiheesta ei Väinöllä ollut sen parempaa tietoa, kuin miltä valmiit leivonnaiset näyttävät ja maistuvat. Hänen oma suosikkinsa oli rommipallo, joka oli ilmeisesti kookoksella ja suklaalla kuorrutettu sekä rommilla maustettu taikinapallo. Tarvitaankohan siihen kananmunaa? Ja mitä tarkoittaa virikekanala? Näytetäänkö siellä kanoille videoita kauniista maisemista, vain onko niillä paremmat liikuntavälineet, kuten juoksupyörä ja uima-allas? Väinön ajatukset eivät tahtoneet millään pysyä asiassa, kun mielikuvitus lähti kanamaiselle pyrähdykselle. Hän kertasi pikaisesti mielessään, mitä oli oppinut tapauksesta. Kyseessä oli ilmeisesti Ranskasta tuotu ruskea kanalaji. Ne olivat joko omatoimisesti onnistuneet karkaamaan kanaloista tai sitten ne oli päästetty tahallaan vapaaksi. Tätä tahallista tai tahatonta kanojen vapautusta luontoon tunnuttiin palstalla käytettävän lyömäaseena katsantokannasta riippumatta. Nyt kanat olivat levittäytyneet maaseudulta kaupunkiin asti ja alkaneet aiheuttaa tuhoa istutuksille. Lisäksi normaalisti säikyt kanat olivat muuttuneet aggressiivisemmiksi ja hyökänneet kissojen ja koirien, sekä todistamattomissa tapauksissa myös lasten, kimppuun. Tätä tilannetta siis kirjoituksissa ruodittiin. Väinö oli kuvitellut olevansa taitava sanojen käyttäjä, mutta kirjoituksissa käytettiin niin äärimmäisen eläväistä ja vivahteikasta kieltä, minkä lisäksi sanoille tuntui löytyvän jatkuvasti uusia merkityksiä, että Väinön kuvitelmat omasta osaamisestaan haihtuivat ”kuin kanan höyhen takkatulen loimussa” (metafora lainattu yhdestä yleisönosaston kirjoituksesta). Jokaista näkökulmaa lytättiin surutta mitä alhaisimmilla kommenteilla, joista ”kananpaska” kuului hienostuneimpaan päähän. Kirjoittajia verrattiin niin mielikuvituksellisilla sanankäänteillä, että niistä rakennettu kuva saisi Picasson maalaukset vaikuttamaan tavanomaisilta kukka-asetelmilta. Raivokkaiden kirjoitusten takaa alkoi hahmottua kolme pääasiallista osapuolta lukuisten ”kyllä, mutta” kommentoijien seasta: Kanoja vihaavat metsästäjät ja ”maalaiset pysyköön maalla”-osasto; kaupungistuneet luonnonsuojelijat ja muut ympäristöaktivistit; sekä kaikkien muiden sylkykuppina olevat viranomaiset. Keskustelun keskeisin aihe vaikutti olevan se, mitä villiintyneille kanoille pitäisi tehdä. Viranomaisten yksiselitteinen kanta on, että ”asiaa pitää selvittää”. Luonnonsuojelijat haluaisivat perustaa kaupunkiin kanoille viheralueita, joissa ne voisivat turvallisesti elää. Kanojen turvallista liikkumista pitäisi edistää kieltämällä autoilu tietyillä katuosuuksilla sekä valmistamalla tunneleita vilkkaimpien teiden alitse. Ajatus tunneleista nosti esille kysymyksen, miten kanat saadaan käyttämään niitä? Kanojen oletetaan kykenevän lentämään teiden yli, mikäli niille tehdään keinotekoisia ”hyppytorneja” teiden varsille. Tästä oli Soomen ainoa vielä virassa oleva laskuvarjojääkäri hermostunut, sillä hänen hyppytorninsa oli huollon puutteiden takia asetettu käyttökieltoon: ”Mutta kanoille kyllä löytyy harjoituspaikkoja. Tehdään niille vielä pienet laskuvarjot ja palkataan ne meidän uudeksi taistelujoukoksi!” Ei liene yllättävää, että useat olivat valmiit metsästämään kanoja, joko ruoaksi (cog au vin oli selvä voittaja annosehdotuksista, vaikka siihen nimensä puolesta pitäisi olla kukkoa eikä kanaa) tai huvin vuoksi. Jopa kannan harventamista kannattavat tuntuivat olevan eri mieltä sopivasta metsästystavasta. Kaupungissa kun ei ollut soveliasta räiskiä haulikolla, eikä ansoja voinut asetella lemmikkien takia, joten ainoaksi toistaiseksi hyväksytyksi menetelmäksi oli kelpuutettu haavi. Lisäksi kanoja ei saanut ottaa hengiltä paikan päällä, sillä pelättiin, että joku lapsi saattaisi nähdä kanan teurastuksen ja järkyttyä siitä. Kovin oli oudoksi kaupunkimaisema muuttumassa.

Luku II, osa 9. Rokkistara

Vaikka valtion viralliset tilaisuudet, erityisesti tällaiset pienimuotoiset palkitsemiset, olivat normaalisti äärettömän tylsiä tapahtumia – hän kutsui niitä pönötystilaisuuksiksi – tällä kertaa hän oli suorastaan innostunut. Kulttuuriministeriö oli päättänyt palkita erään raskaan rockin muusikon Soomen tunnettuvuuden lisäämisestä maailmalla. Väinö ei kyseisestä musiikkityylistä juurikaan välittänyt, olihan hänen oma musiikintuntemuksensa klassisen pianon pimputuksen ja satunnaisten nettilöytöjen varassa, mutta nyt oli tilaisuudessa jotain parempaa tarjolla: media. Sitä olikin ilmoittautunut paikalle ennätysmäärä ja se tarkoitti lukuisia mahdollisuuksia saada kasvonsa näkyviin julkkiksen kanssa. Hän oli jopa harjoitellut poseerauksia peilin edessä, sekä suunnitellut tarkkaan, millaisen selfien ottaisi rokkarin kanssa tilaisuuden koittaessa. Vaikka hän instassa olikin aliaksella eikä ollut koskaan julkaissut siellä yhtään tunnistettavaa kuvaa itsestään (seuraajia pyöreä nolla), sen kuvan hän aikoisi julkistaa, sanoi tietoturvapäällikkö Pittinen mitä tahansa. Hän oli kovin huolissaan omasta vaatetuksestaan, vaikuttaisiko hän tylsältä sellaisen maailmanmaineessa olevan rokkarin rinnalla, joka tunnetusti pukeutui miten halusi, eli neiti Neuvosen mukaan ”oudosti”. Hän oli ottanut vastaan hänelle valitut vaatteet, mutta mietti jatkuvasti, miten voisi poiketa turvallisesta hyväksytystä linjasta. Tähän kokonaisuuteen eivät kuuluneet mitalit eikä muukaan kimallus, ehkä juuri siksi hän sovittelikin pitkään ritarikuntien tähtiä ja valtiollisia vitjoja ja laitteli niitä vaatteisiinsa vääriin asentoihin. Hän tunsi olevansa kapinallinen. Jos hän olisi lapsena kokeillut jotain tällaista, seurauksena olisi ollut melkoinen kuritus. Mutta nyt hän halusi osoittaa olevansa kukkulan kuningas. Median suuren mielenkiinnon takia tilaisuuden pitopaikaksi päätetty ministeriön aula osoittautui liian pieneksi. Vaikka mediaa miten paimennettiin heille varatuille odotusalueille, kameramiehiä tuntui roikkuvan kaikkialla, kaiteissa ja ikkunalaudoillakin. Oli kuin heillä olisi ollut kilpailu parhaan kuvakulman saamisesta kun kohteen ilmoitettiin saapuvan paikalle. Ovien auetessa koko tila muuttui äänekkääksi hullunmyllyksi. Ihmiset rynnivät ympäri tilaa, huutelivat toisilleen solvauksia näiden ollessa edessä ja räpsivät kuvia kameroillaan, ministeriön työntekijät yhtä innokkaina kuin kuvaajatkin. Väinö ei kyennyt paikaltaan näkemään tuota suurta tähteä, joka oli kaikkien kiinnostuksen kohteena. Hänestä tuntui, että hän oli ainoa, joka malttoi seistä paikallaan, vaikka hänenkin teki mieli työntyä tuon ihmismassan keskelle, että näkisi pikaisesti vilauksen tuosta salamavalojen räiskeessä loistavasta tähdestä. Loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen tilanne tuntui rauhoittuvan, ja ihmiset saatiin ohjattua paikoilleen jotta tilaisuus voisi alkaa. Kulttuuriministeri Temponen aloitti puheensa vieraiden asettuessa tätä vastapäätä riviin. Väinö oli pettynyt. Hän pääsi vihdoin näkemään kunnolla tuon kadehditun rokkistaran ja se ei vastannut yhtään hänen odotuksiaan. Railakkaasti pukeutuneen ja esiintyvän ihmisen sijaan hänen edessään seisoi ryppynaamainen, kumarassa seisova, suuta mutrusteleva harmaapukuinen mies, josta tähden elkeitä ei löytynyt hyvällä tahdollakaan. Mies ei käyttänyt minkäänlaisia koruja, ei aurinkolaseja, eikä hänen vierellään ollut hehkeää parikymppistä ameriikan-tuliaista, vaan huonosti istuvaan pukuun sonnustautunut lihava manageri. Ministerin puhe ei kiinnostanut ketään, mikä oli sinällään hyvä, sillä se sisälsi enimmäkseen lainauksia joistain ikivanhoista runoteoksista sekä ääretöntä itsetyytyväisyyttä huokuvaa paatosta. Tuon menneen maailman rokkitähden kiitospuhe oli vain vanhasta muistista ladeltu latteuksien sarja, silti se sai aikaan raikuvat aplodit, jollaisia ei muuten ministerin puheelle jaettu. Tuon kääkän nimellä oli siis yhä paljon vaikutusvaltaa, joten kuvamahdollisuus ja sitä kautta medianäkyvyys olisivat mahdollisia. Virallisuuksien loputtua Väinö pyrki siirtymään tuon elämänsä ehtoopuolelle siirtyneen tähden läheisyyteen. Jokaisella askeleella, jonka hän pääsi lähemmäs, tuntui kohde siirtyvän askeleen kauemmas, niin mahdoton oli tuo tungos sen ympärillä. Tuskaisen hivuttautumisen jälkeen Väinö kuitenkin pääsi lähelle halvalle after shavelle tuoksuvaa rokkaria. Aina salamavalojen välähtäessä hän otti harjoitellun hymynsä ja pyrki pitämään päänsä lähellä kohdettaan, mikä osoittautui melkoisen vaikeaksi tehtäväksi. Tilaisuuden loppuminen tuntui suorastaan helpotukselta. Väki katosi kulunutta sananpartta lainaten ”kuin pieru Saharaan”. Siivoojat ilmestyivät oviaukoista ennen kuin viimeiset vieraat oli saatettu ovellekaan ja Väinö katseli hiljaa näiden äänetöntä puurtamista. Eipähän mennyt tämäkään tilaisuus hänen suunnitelmien mukaan. Toivottavasti hänestä ilmestyisi edes yksi edustava kuva lehtiin kun selfietäkään ei saanut otettua. Seuraavina päivinä Väinö kävi tarkkaan läpi kaikki tilaisuudesta julkaistut kuvat, mutta yhdessäkään ei näkynyt hänen kasvojaan. Lähimmäs sitä hän pääsi erään sanomalehden kuvassa, jossa tuo entinen rokkistara kumartuu katsomaan hänelle ripustettua mitaliaan. Kuvassa hiipuneen tähden takana seisoo Väinö, tai pikemminkin hänen ruumiinsa, sillä pää on kuvasta leikkaantunut pois. Julkisuus ei tulekaan helpolla.

Luku II, osa 8. Kaljaa kansalle

Hän oli päättänyt ottaa aktiivisemman roolin valtion asioissa ja odotti sopivaa tilaisuutta osallistua keskusteluun perinteisen ”hän puhuu, minä kuuntelen” –roolin sijaan. Ihan sellaiseen tilanteeseen hän ei ollut osannut varautua, kun keskeytti yllättäen sosiaali- ja terveysministeri Nuhasen tämän esitellessä ministeriönsä kvartaaliraporttia: ”Anteeksi, voisitteko ystävällisesti toistaa tuon äskeisen?” Ministeri Nuhanen vaikutti hieman eksyneeltä tuijottaessaan vuoron perää kuningasta ja papereitaan: ”Niin, tuota, mitenkäs se olikaan...? Ministeriö teetti alkuvuonna selvityksen…”. ”Kiitos, mutta tarkoitin ihan sitä viimeistä lausetta”, Väinö keskeytti. ”Tulemme tekemään suosituksen veden korvaamisesta oluella ruokajuomana”, ministeri tavasi papereistaan. Väinö mietti hetken, oliko hän oikeasti kuullut sitä mitä kuvitteli kuulleensa, ja tultuaan päätelmään, että hän oli kuullut kaiken oikein, ja vielä kahdesti, hän päätti tarttua tarkemmin aiheeseen. -Mikäli ymmärsin esittämänne asian oikein, te tulette ehdottamaan, että ihmiset joisivat ruokailun yhteydessä olutta. -Kyllä, näin on tarkoitus. -Mutta oluthan on alkoholipitoinen juoma? -Aivan, pitää paikkansa. -Ja eikö hallitusohjelmaan ole kirjattu pyrkimys alkoholin aiheuttamien haittojen vähentämiseen? -Kyllä on, pitää paikkansa. Ne ovat merkittävä kansallinen ongelma. -Mutta nyt te kuitenkin suosittelette ihmisille, että heidän tulisi juoda alkoholia keskellä päivää!? -No, se alkoholi ei tässä ole se varsinainen pääasia… Ministeriön virkamiehet kaivelivat kiireellä papereitaan ministeri Nuhasen käännyttyä heidän suuntaansa käsi ojossa. Se hetki, kunnes eräs heistä löysi kaipaamansa paperin ja päästi ilmoille tyytyväisyyttä ilmentävän äännähdyksen, tuntui sivustakatsojista pitkältä, vaikka kestikin vain hetkisen. Ministeri kohensi lasejaan ja paperiin tuijottaen jatkoi virkamiehen osoittamasta kohdasta: -Tutkimusten mukaan ”oluen terveyttä edistävät ominaisuudet ovat suuremmat kuin sen sisältämän alkoholin aiheuttamat haittavaikutukset”. Tämä siis tietysti kohtuukäytön osalta. -Vedenhän piti olla se aliarvostettu terveysjuoma, jota kansalaisia on kehotettu nauttimaan enemmän. ”Vesi vanhin voitehista”, vai miten se menikään? -Niin, täällä tutkimuksessa on viitattu toiseen tutkimukseen, jossa on todettu ihmisten nauttivan nykyään liikaa vettä, ja jotka nykyään kärsivät erilaisten terveyden kannalta tarpeellisten aineiden, kuten hivenaineiden, puutoksesta, ja olut sisältää näitä aineita runsaasti. -Eikö olisi riittänyt, että painotetaan ihmisille sitä, että on tärkeää nauttia vettä riittävästi, mutta ei liikaa? -Tutkimuksissa on havaittu, että ihmiset eivät hallitse omaa kulutustaan vaan sortuvat usein liiallisuuksiin, kuten esimerkiksi havaittiin liikuntatottumuksia tutkittaessa. Tällöin havaittiin, että liikunnasta kiinnostuneet ihmiset liikkuivat liikaa ja kärsivät mm. nivelvaurioista ja rasitusvammoista. Toinen ongelma vedessä oli nämä viimeaikaiset huomiota saaneet vesien laatuongelmat. Saastuneesta vedestä sairastuneiden hoitaminen on tullut valtiolle hyvin kalliiksi ja heikkokuntoiset ovat saattaneet jopa kuolla juotuaan vettä. Oluen juominen poistaisi nämä ongelmat ja kustannukset. -Entä maito? -Maito ei viimeaikaisten tutkimusten perusteella ole ihmiselle sovelias juoma. Alun perin ihminen on ilmeisesti ollut laktoosi-intolerantikko, mikä on tänäkin päivänä hyvin yleinen vaiva. -Maidostahan voidaan poistaa laktoosin ongelma oikealla käsittelyllä. Se ymmärtääkseni kuitenkin sisältää paljon D-vitamiinia, joka on luustolle tärkeä aine. -Siis kyllä, näin on, ja lapsille on tällä hetkellä tarjolla kouluissa rasvatonta ja laktoositonta maitoa. Tuo D-vitamiini on tärkeä lähinnä pienille lapsille kasvun vaiheessa, sekä vanhuksille luuston heikkenemisen takia. Meidän näkemyksemme mukaan tuo maidosta saatava hyöty olisi helpommin korvattavissa vitamiinipillereillä, jotka olisivat myös logistisesti halvempi vaihtoehto. Emme pidä pitkälle prosessoitua maitoa millään tapaa ihmiselle kelvollisena juomana, sillä sen epäillään aiheuttavan suolisto-ongelmia. Tätä ei kylläkään ole pystytty tutkimuksissa varmistamaan. -Mitä lapset sitten joisivat? Eihän heille voi tarjota alkoholipitoista olutta. -Me ehdotamme kouluihin perinteistä kotikaljaa, jossa on suurin piirtein samat hyödylliset hivenaineet kuin oluessa, mutta ei juurikaan alkoholia. -Sitähän pitäisi sitten tarjota vaihtoehdoksi myös aikuisille. -Sitä on useimmissa työpaikkaruokaloissa tarjolla, mutta se ei tunnut kelpaavan ihmisille, sillä siinä on sama ongelma kuin tuossa laktoosittomassa ja rasvattomassa maidossa, eli se maistuu ihan hirveälle. Koehenkilöstön mukaan siinä maistuu lähinnä hiiva. Samainen koehenkilöstö kokeili myös ykkösolutta, mutta se sai hyvin huonot arvostelut, sitä taidettiin kutsua lähinnä laimeaksi pissaksi. Esityksessämme päädyimme Ruotsista löydettyyn suosittuun olut-tyyppiin, jota siellä kutsutaan nimellä ”mellanöl”. Meillä se vastaisi lähinnä hyvin harvinaista kakkosolutta. -Eikö teitä huoleta yhtään se ajatus, että ihmiset joisivat olutta kesken työpäivän ja lähtisivät siis töistä kotiin pienessä maistissa? Eikö se vaarantaisi liikenneturvallisuutta, puhumattakaan sen haitoista työntekoon? Miltä matkustajistakin tuntuisi, jos he tietäisivät linja-autokuljettajan tauolla nauttivan olutta? -Tätä on tutkittu kyllä – pieni hetki, niin kaivan oikean paperin esiin. No niin. Eräissä Euroopan maissa ei pidetä mitenkään erikoisena sitä, että ihmiset nauttivat lounaalla lasillisen viiniä, joka muuten on myös erinomainen terveysjuoma, eikä sen ole havaittu haittaavan työn tehokkuutta eikä laatua. Meidän ehdotuksessa mainittu kakkosolut sisältää huomattavasti vähemmän alkoholia kuin viini ja testien mukaan tällainen pieni alkoholimäärä nautittuna pitkällä aikavälillä ei vaikuta ihmisten suorituskykyyn. -Miten te voitte valvoa sitä, ettei kukaan nauti enempää olutta kuin mikä on sopivaa? -Tällaisissa asioissa on perinteisesti luotettu ihmisten omaan harkintaan. Se on kuitenkin todettu eri tutkimuksissa olevan huono valinta; esimerkiksi suklaatutkimuksessa huomattiin ihmisten syövän koko suklaalevyn kerralla riippumatta siitä, minkä kokoinen suklaalevy oli. Tästä johtuen meillä on tekeillä selvitys, jonka perusteella tulemme esittämään mm. sopivia kerta-annoksia, erilaisten annostelulaitteiden käyttöönottoa sekä sellaisten alkolukkojen määräämistä pakollisiksi, jotka estävät ajon, mikäli uloshengityksen promillemäärä ylittää sallitun minimiarvon. Väinö ei ollut millään kyennyt varautumaan tällaiseen keskusteluun. Hän tajusi yrittäneensä käydä keskustelua aiheesta, johon hänellä ei ollut riittävää pohjatietoa. Niin hyvin oli ministerillä vastaukset valmiina, ettei aiheen käsittelyä ollut enää syytä jatkaa tämän syvemmälle. Väinö tyytyi perinteiseen nyökkäykseen, minkä ministeri tulkitsi luvaksi jatkaa alkuperäistä esitystään.

Luku II, osa 7. Vaatekaappi

”Neiti Neuvonen! Tulkaa auttamaan!” Hän oli jo korottamassa ääntää kun muisti, että hänen lastenhoitaja/kotiopettaja/neuvonantaja neiti Neuvonen, joka normaalisti olisi ilmestynyt paikalle kuin taikaiskusta, ei voinut kuulla häntä vaikka Väinö miten lujaa huutaisi. Hän oli nimittäin lomalla. Se taisi olla hänen ensimmäinen lomansa ikinä, sillä Väinö ei muistanut tällaista tilannetta aiemmin olleenkaan. Olihan neiti Neuvonen toki ollut aiemminkin poissa, asioilla tai kipeänä, mutta Väinöstä tuntui, että hän olisi muuten ollut joka päivä paikalla, niin arkisin kuin viikonloppuina ja juhlapyhinäkin. Hän oli aina ollut paikalla kun Väinö tarvitsi, aina aamun herätyksestä nukkumaan menoon, ja kaikessa siinä välillä. Ennen lähtöään hän oli antanut Väinölle puhelinnumeron, josta hänet tavoittaa jos ja kun sille on tarvetta, mikä oli jo itsessään outoa, kun linnassa viestittely normaalisti hoidettiin huutamalla tai sisäpuhelimella. Väinö oli ollut melkoisen välinpitämätön asian suhteen, eikä vaivautunut edes nostamaan katsettaan läppärin ruudusta, ja niin neiti Neuvonen poistui paikalta lähes huomaamattomasti. Ja nyt, heti seuraavana päivänä, Väinö kaipasi kovasti neiti Neuvosen apua. Hän ei löytänyt vaatteitaan. Päivän vaatteet olivat aina olleet valmiina vaatetelineessä roikkumassa, puhtaina ja silitettyinä, kiiltäviksi lankatut kengät telineen edessä. Nyt teline oli tyhjänä makuuhuoneen nurkassa. Alkuhätäännyksestä toivuttuaan, Väinö otti puhelimensa yöpöydältä ja alkoi etsimään lappua, johon neiti Neuvonen oli puhelinnumeronsa kirjoittanut. Hän ei vain millään muistanut, mihin oli lapun laittanut. Minkälainen se lappu edes oli? Olisipa hän edes sen verran seurannut neiti Neuvosen lähtöä. Hän kaiveli makuuhuoneen laatikoita, kiersi kirjaston ja kylpyhuoneet, mutta ei löytänyt lappua, jossa olisi ollut puhelinnumero. ”Tietäisiköhän joku muu linnassa sen numeron?”, hän pohti ja päätti soittaa virastomestarille. Ottaessaan sisäpuhelinta käteensä, hän huomasi siihen teipatun pienen lapun, jossa oli neiti Neuvosen käsialalla kirjoitettu puhelinnumero. ”Mutta siinähän se on. Miten en sitä heti huomannut?”, hän sanoi ääneen ja naurahti omalle sokeudelleen. ”Siinähän sen numeron tietysti pitikin olla, puhelimen luona”. Hän oli jo naputtamassa numeroa, kunnes havahtui pohtimaan asiaa tarkemmin. Hän oli rehvakkaasti väittänyt selviävänsä erinomaisesti ilman apuakin, mutta nyt hän oli heti antamassa periksi. Hänellehän naurettaisiin! Ei, hänen tulisi selvitä itse, ihan ilman apua, muuten hän saisi hävetä silmät päästään. Hän laittoi puhelimen pois ja päätti tarmokkaasti etsiä itse omat vaatteensa. Hän marssi makuuhuoneeseen, katsoi ympärilleen ja mietti: ”Jos minä olisin vaatekappale, missä minä olisin? No tietysti vaatekaapissa!” Hän marssi ensimmäisten ovien luokse ja tempaisi ne auki. Kaapissa roikkui päällekkäin kaksi riviä vaatteita, ylempänä takit ja alempana housut. Kaikki näytti olevan siististi järjestyksessä, joten hän otti rivin ensimmäiset takin ja housut, ja vei ne sängylle. ”Helppoa. Puku on valittu, nyt alusvaatteet!”, hän ajatteli ja avasi seuraavan kaapin. Kaapin sisältö oli samanlainen ensimmäiseen verrattuna, takkeja ja housuja pitkä rivi, mutta ei alusvaatteita. Väinö laittoi ovet kiinni ja katseli ympärilleen. Hän ei nähnyt enempää vaatekaappeja huoneessa. Oli lipastoa, laatikostoa jne, mutta ei vaatekaappeja. ”Missä vaatteita pidetään jos ei vaatekaapissa?”, hän kummasteli. Olihan hän asunut tässä huoneessa jo kaksikymmentä vuotta, luulisi hänen tietävän, mitä huone sisälsi. Mutta ei, hän ei tiennyt missä vaatteita pidetään. Hän koetti pinnistää muistiaan ja nähdä mielessään, mistä neiti Neuvonen hänen vaatteensa toi, mutta hän ei voinut sellaista muistaa, sillä vaatteet ilmestyivät paikalleen hänen nukkuessaan tai ollessaan muualla. Lapsena hänellä oli huoneessa lähinnä leluja, isoja ja pieniä noissa kahdessa kaapissa sekä… Vaatehuoneessa! Kun hän oli sotkenut huoneensa leluilla, neiti Neuvonen oli uhannut lukita ne vaatehuoneeseen. Se oli tuo toinen ovi kylpyhuoneen oven vieressä, eikä hän ollut uskaltanut mennä sinne, sillä häntä oli peloteltu vaatehuoneessa piileskelevästä möröstä. Nyt hän uskaltaisi sen oven avata. Hän huomasi jännittävänsä melkoisesti pitäessään kättä oven kahvalla, ja silmät suljettuina hän avasi oven. Oven takana vastaan tuli pimeys. Valo ei yltänyt huoneen perälle, joten hän ei nähnyt, mitä siellä oli. Hän haki valokatkaisijaa oven vierestä ja lopulta sen löysikin. Kapean huoneen molemmissa päissä oli ovet. Toinen seinä oli tyhjä, mutta toiselle seinälle oli rakennettu pitkä rivi kenkätelineitä täynnä erilaisia kenkiä, ja niiden yllä roikkui rivi kauluspaitoja silitettyinä. ”Karmea huone”, hän ajatteli ja otti ensimmäiset kengät ja paidan, jotka käteensä sai. Hän työnsi oven nopeasti kiinni, ja vaatetelineelle kävellessään ihmetteli, miten vaatehuoneen ovi ei ollut pitänyt ollenkaan ääntä, toisin kuin muut huoneen ovet. Olikohan siihen jokin syy? Näin hänellä oli housut, takki, kuluneet kengät sekä paita, jonka kauluksessa oli kirjailtu kukkakuvio. Ei hän muistanut sellaisia vaatteita omistaneensakaan. Puuttui enää alushousut sekä sukat. Koska muutkin vaatteet oli piilotettu ovien taakse, hän arveli puuttuvienkin vaatekappaleiden olevan jossain piilossa. Katse kiinnittyi raskaaseen nelilaatikkoiseen lipastoon, jonka sisältöä hän ei tuntenut. Laatikoista löytyi mm. pyjamat, sukat sekä alushousut. Hän valitsi mielestään tyylikkäät skottiruutuiset sukat ja raidalliset bokserit. Kas näin, vaatteet löytyivät, eikä apua tarvinnut pyytää. Pikaisen pukeutumisen jälkeen hän lähti kohti keittiötä, sillä aamupala oli melkoisesti viivästynyt ja vatsa kaipasi täytettä. Keittiössä oli jo alkanut lounaan valmistelut, kun hän astui sisään. Henkilökunta pysähtyi katsomaan häntä silmät pyöreinä, kun hän asteli ruokakaapille valmistelemaan itselleen aamiaista. ”No en minä nyt niin myöhässä ole”, hän ajatteli ja henkilökunta jatkoikin samalla omia töitään. ”Sirkukseenko nuori herra on pyrkimässä?!”, kuului tuttu ääni hänen takaansa. ”Neiti Neuvonen, ettekö olekaan lomalla?” ”Olen toki, mutta minne minä kotoani menisin, kun en ole ennenkään missään ollut. Ja se taisikin olla hyvä ratkaisu. Kunhan saatte myöhäisen aamupalanne syötyä, katsomme yhdessä sopivat vaateyhdistelmät eri tilaisuuksiin. Ja sen jälkeen minä jatkan lomaani.” Väinö oli kiitollinen asian saamasta käänteestä. Ei hän mitään pukeutumisesta ymmärtänyt sillä vaatteet oli aina valittu hänen puolestaan. ”Ehkä siis oli syytä harjoitella perusasiat”, hän ajatteli.

Luku II, osa 6. Kendall

”Nähdäänkö Kendall Jenner viikonloppuna Soomessa? Uusi poikaystävä esiintyy Nääs-festissä”. Hän oli tottunut siihen, että keltainen lehdistö saa asian kuin asian käännettyä outoon muotoon. Yleensä hän ohitti nuo sensaatiohakuiset otsikot tuhlaamatta niihin ajatustakaan. Tällä kertaa otsikko sai hänet pysähtymään. Miksi, sitä hän ei heti ymmärtänyt. Hän oli seurannut Kendallin uraa tiiviisti niin somessa kuin mediassakin, joten siinä mielessä oli ihan ymmärrettävää, että tuon ”uutisen” otsikko herätti mielenkiintoa. Mutta ei, se ei johtunut tuosta kaunottaresta, joka oli kerännyt yli 40 miljoonaa seuraajaa Instassa, ja joista Väinö oli yksi, vaan otsikossa oli jotain muuta, jotain sellaista, jota siinä ei edes lukenut. Väinö oli viime aikojen tapahtumien jälkeen alkanut miettiä julkisuuskuvaansa. Jos hän halusi olla koko kansan rakastama kuningas, hänen pitäisi jotenkin saada yhteys kansaan. Tällä hetkellä hän oli lähinnä sivumaininta uutisissa, edes kuvaa ei niiden yhteydessä julkaistu. Kihlajaistapahtumien uutisoinnissakin oli useita kuvia ruhtinatar Beatrisista, mutta hänestä ei kuvissa näkynyt varjoakaan. Tuo tapahtuma vaivasi häntä vielä melkoisesti, vaikka chattien perusteella kaikki kääntyi lopulta hyvin hänen kannaltaan, tai ainakin nuorison näkökulmasta. Hän oli alkanut pohtia erilaisia vaihtoehtoja tuoda itseään esille kansan keskuudessa, mutta toistaiseksi vaihtoehdot olivat olleet lähinnä joko tylsiä virallisia tapahtumia tai täysin kansalta näkymättömiin jääviä valtiollisia tilaisuuksia. Ei hän ollut ennen kuullut tuollaisesta artistista kuin A$AP Rocky, vaikka Kendallin elämää tiiviisti seurasikin. Miten tuo oli häneltä jäänyt huomaamatta. Mutta ennen kaikkea, kuka on tuo artisti? Millaista musiikkia hän soittaa? Jos Väinö kiinnostui tuosta artistista pelkän otsikon (jossa tuota artistia ei edes mainittu nimellä) perusteella, toimisiko tuo myös täällä Soomessa hänen kohdallaan? Voisiko hän hakeutua kuuluisien ja seurattujen julkkisten pariin, ja päästä kansan tietoisuuteen ilman omia avujaan? Hänen ei siis tarvitsisi osata mitään. Ei tarvitse puhua, ei hymyillä, vain olla paikalla ja päätyä lehdistön spekulaatioiden kohteeksi. Ja huomio olisi taattu. Eihän tuossakaan otsikossa sanota, että Kendall olisi tulossa Soomeen vaan sanotaan suoraan, että ”emme tiedä, mutta voihan se olla mahdollista”. Huijausta? Tavallaan, mutta eihän siinä mitään luvata, joten huijatuksi tuleminen on vain omaa tyhmyyttä. Tehokasta? Todistetusti, menihän hän itsekin siihen halpaan. Tuo ajatus kiehtoi häntä suuresti. Hän kykeni jo sielunsa silmin näkemään paparazzien salamavalojen räiskeen, kalliit urheiluautot, bileet valokuvamallien kanssa ja kuohuvan samppanjan. Asiassa oli vain pieni mutka; hän ei tuntenut yhtään tuollaista julkkista. Tarkemmin ajatellen, ei tässä maassa tainnut sellaisia ollakaan, vain joitain tosi-TV-tähtiä, jotka kaikin keinoin pyrkivät säilymään kohulehtien otsikoissa. Niihin bileisiin hän ei kaivannut, sillä niistä oli loisto kaukana. Hänen omat kruunajaisensa, kaikessa karuudessaankin, pesivät kotimaan julkkisbileet loistokkuudessaan, eikä niistä kirjoitettu lehdissä paljon muuta kuin vieraiden pukeutumisesta. Ehkä hänen pitää itse tehdä ensin jotain mainitsemisen arvoista, olihan tuo A$APpikin sentään tehnyt musiikkia, vaikka tuskin sitä oli moni Soomessa kuullut.

Luku II, osa 5. Lapsirakas kuningas

Hänen ei ollut koskaan tarvinnut suunnitella omaa tulevaisuuttaan. Kaikki lapsuuden leikeistä lähtien oli suunniteltu niin, että ne tukisivat hänen tulevaisuuttaan kuninkaana. Jokaisessa iltasadussa prinssi sai prinsessansa, he perustivat perheen ja elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Hän oli siis aina olettanut asioiden menevän niin ihan itsestään. Mutta maailma oli muuttunut ja hän oli joutunut pohtimaan tulevaisuuttaan uudesta lähtökohdasta. Koska hänellä ei ollut käsitystä, miten prinssi, nyt jo kuningas, löytäisi prinsessansa, tai miten perhe perustetaan, hän suorastaan yli-innokkaasti otti vastaan tämän tilaisuuden. Jostain ne suunnitelmat on aloitettava, joten miksipä ei? Hän oli aina pitänyt itseään lapsirakkaana, eikä voinut kuvitellakaan tällaista kokemusta. Kun hänelle oli jälleen kerran esitelty litania tapahtumia, joihin häntä oli pyydetty suojelijaksi, pitämään puhetta tai vain käymään, hän oli tavalliseen tapaansa jokaisen esityksen jälkeen laiskasti heilauttanut sormeaan kohti kanslian sihteeriä, jonka tehtävänä oli kirjoittaa perinteinen ”kiitämme esittämästänne kutsusta, mutta…” – kirje pyynnön lähettäjälle. Mutta tämän pyynnön kuultuaan hänen mielikuvituksensa heräsi ja hän jäi sormi pystyssä ajatuksiinsa. Se hetki tuntui muista paikalla olijoista varmaan ikuisuudelta, kun hän näki jo mielessään, kuinka hän leikkisi pienten lasten kanssa ulkona, lukisi näille satua ennen päiväunia ja tekisi kaikkea sitä, mitä hänen oma lastenhoitajansa oli tehnyt hänen kanssaan, kun hän itse oli pieni. Ja mitkä imagopisteet hän keräisikään! Pidellessään sylissään korviasärkevästi itkevää kaksivuotiasta lasta, joka juuri oli pissannut alleen, kaikki hänen ennakkokuvitelmansa tuhoutuivat. Lapset eivät olleetkaan rauhallisia, hiljaisia ja tottelevaisia, vaan ne olivat paholaisen riivaamia tuholaisia, jotka äänellään saivat hengityksen salpautumaan, ja jotka eivät tunteneet mitään rajoja tai kunnioittaneet toisen henkilökohtaista koskemattomuutta. Ne repivät, potkivat, riitelivät, itkivät, tekivät kaikkea sitä, mistä häntä oli lapsena ojennettu. Kun hän kertoi olevansa oikea kuningas, ne eivät edes uskoneet, kyselivät vain missä hänen kruununsa oli, miksi hän ei tullut valkoisella hevosella, miksi hän ei ole pelastanut prinsessaa lohikäärmeeltä ja kaikkea muuta asiaankuulumatonta. Jatkuvaa kyselemistä; miksi, miksi, miksi? Hän tunsi tehneensä elämänsä suurimman virheen suostuessaan vierailemaan lastentarhassa satupäivän kunniaksi. Nuo kakarat eivät ymmärtäneet yhtään mitään! Ne olivat hirveimpiä asioita, joita hän oli koskaan nähnyt! Hän ei ikinä haluaisi omia lapsia, jos ne kerran olivat tuollaisia. Se aamupäivä tuntui äärettömän raskaalta. Ja pitkältä. Hän ei olisi voinut kuvitellakaan pelkän lounaan syönnin kestävän noilta vintiöiltä kokonaisen tunnin. Eihän ne edes lopulta syöneet paljoakaan! Ainakin puolet ruuasta päätyi jonnekin muualle kuin suuhun, osa hänen uudelle puvulleen, jonka hän oli juuri tätä tilaisuutta varten teettänyt. Kaunis tummansininen kalliista kankaasta tehty puku oli täynnä ruuan ja sormen jälkiä. Kerran yhden lapsen roikkuessa hihassa hän oli kuullut sauman ratkeamista muistuttavan äänen, mutta ei uskaltanut tarkistaa asiaa, vaan yritti sinnikkäästi pitää yllä iloista naamaa sisäisen äänen huutaessa: ”Päästäkää minut pois täältä!” Miten nuo hoitajat kykenivät tähän kaikkeen päivästä toiseen? Miten he pystyivät pitämään hermonsa kurissa, vaikka nämä eivät olleet edes heidän omia lapsiaan. Hän ei vain voinut ymmärtää, miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti ryhtyä lastenhoitajaksi. Tuskastuttavan hitaasti oli kello madellut eteenpäin, mutta vihdoin koitti se viimeinen hetki, jonka jälkeen hän sanoisi tälle kauhujen talolle hyvästi. He saattelivat lapset makuutiloihin ja koettivat saada ne omiin sänkyihinsä, mutta juuri kun sait yhden rauhoittumaan, toinen pomppasi ylös. Tätä tuntui jatkuvan loputtomana kehänä samalla, kun häntä pyydettiin lukemaan lapsille satua. Kirja, joka hänelle ojennettiin, oli kärsinyt suunnattomasti. Se vaikutti vanhemmalta kuin mitä se luultavasti oli; sivut repsottivat ja kellersivät, niissä oli monenvärisiä tahroja, kannet olivat nuhraantuneet lähes tunnistamattomiksi ja kansien selkä oli kadonnut. Mutta tarina ei ollut kärsinyt. Väinö uskoi muistavansa se ulkoa, sillä tämä satu oli ollut hänen oma suosikkinsa lapsena, satu kiltistä kuninkaasta, joka luopui kruunustaan, jotta saisi parannettua sairaan lapsensa. Hän alkoi lukemaan tarinaa kuin olisi lukenut itselleen. Sotketut kuvat eivät häirinneet lukemista, sillä hän muisti ne tarkasti, jokaisen haalistuneen rajan paikan niin kuin niiden piti olla. Hän luki sadun ääneen loppuun asti ja tunsi lämpimien muistojen heräävän sisällään. Suljettuaan kirjan kannet, hän havahtui outoon ääneen; hiljaisuuteen. Kaikki lapset makasivat omilla paikoillaan silmät suljettuina, vain hento hengityksen ääni kuului, kun oikein tarkkaan kuuloaan pinnisti. Monilla oli unikaveri tiukasti kainalossaan, joku piti peukaloa suussaan ja yksi poika oli jostain löytänyt pahvista tehdyn ruttuisen kruunun, joka päässä oli nukahtanut. Väinö katseli lapsia. Hänen mielestään ne näyttivät suloisimmilta asioilta mitä maailma päällään kantaa. Hoitaja kosketti hänen olkapäätään ja nyökkäsi kohti ovea. Antaa lasten nukkua rauhassa. ”Ehkä ne eivät olleetkaan niin kamalia”, hän mietti poistuessaan päiväkodilta.