Luku I, osa 1.
Siinä se seistä törrötti
keskellä pihaa. Se ei kuulunut siihen. Se oli täysin ympäristöstä poikkeava,
suorastaan häiritsevän erilainen. Se oli kuin roiskaisemalla sotkettu
maisemamaalaus. Kuin punainen aaltoviiva tekstinkäsittelyohjelmassa. Että se
häiritsikin pahasti silmää! Aivan kuin se olisi ilkkunut hänelle, ”tässä minä
olen etkä sille mitään voi”. Hän tuijotti sitä sisäisesti kiehuen, omaa
voimattomuuttaan kiroten. Miten jokin noin mitätön asia voikin ottaa niin
pahasti päähän? Ehkä se itsessään ei ollut syy siihen, että se niin pahasti
hänen sielunrauhaansa häiritsi. Ehkä syy oli enemmänkin siinä, että hän oli
vasta alkanut ymmärtämään omaa voimattomuuttaan tämän kaiken edessä.
Voimattomuutta? Mutta hänhän oli KUNINGAS! Miten kuningas voi olla voimaton
omassa valtakunnassaan? Miten yksi kukka – ei, ei edes kukka vaan rikkaruoho –
voi olla mahtavampi kuin kuningas, jonka nurmikolla tuo keltainen pieni kasvi
heilui tuulessa ympäröivää nurmea korkeampana? Hän ei vain voinut käsittää
sitä. Ei olisi tarvittu kuin pieni nipsaus saksilla, tai peukalo-etusormiote,
ja tuo häiriötekijä olisi poistettu näköpiiristä. Mutta ei. Hän ei voinut muuta
kuin voimattomana tuijottaa tuota naurettavaa pikku kasvia ikkunan takaa. Tai
niin hänelle ainakin väitettiin. ”Enkö voisi vain käydä itse repimässä tuota
kukkaa pois nurmikolta?”, hän oli kysynyt. ”Ette voi”. Vastaus oli yhtä tylyn
kuuloinen kuin se oli lyhytkin. Ei mitään hänen arvoaan korostavaa ilmaisua
kuten ’Teidän Korkeutenne’, ei edes mitään sanaa, joka olisi osoittanut
vastaajan ymmärtävän hänen tilanteensa absurdiutta, kuten ’valitettavasti’.
”Ette voi”. Siinä kaikki. Hän oli jo lapsuudestaan tottunut siihen, että
lastenhoitaja/kotiopettaja, joka nyt oli myös hänen virallinen neuvonantaja, ei
sanoja tuhlaillut. ”Vain itsestään epävarma ihminen puhuu puhumisen vuoksi”,
oli hänellä tapana sanoa. Ei hän ollut sitä koskaan tarkentanut sen enempää
vaikka prinssi, nyt siis kuningas, oli sitä tivannut. ”En ymmärrä mitä tarkoitatte
neiti Neuvonen”. ”Ymmärrät sitten vanhempana”, oli vastaus. Ehkä hän ei ollut
vielä tarpeeksi vanha, vasta kaksikymmenvuotias pikkupoika. PikkuKUNINGAS! No,
oli hän sitten pieni tai iso, tarpeeksi hän ei kuitenkaan ollut, että olisi
saanut laiskan puutarhurin liikkeelle poistamaan tuo keltaisen kukanretaleen
hänen nurmikoltaan. Vaikka kyseessä olikin kuninkaallinen puutarha, oli
puutarha rajattu hänen valtansa ulkopuolelle. Oikeastaan hän ei edes tiennyt,
mihin hänen valtansa ulottui. Olihan hänet toki kruunattu Soomen kuninkaaksi,
mutta valta oli Soomen kuninkaallisessa tasavallassa hallituksella.
Kuninkaallinen tasavalta. Mitä ihmettä se oikein edes tarkoittaa? Ei ollut
kirjaa heidän valtavassa kirjastossaan, josta olisi voinut siitä lukea. Asia
oli niin uusi, ettei siitä löytynyt tietoa edes internetistä, vain maininta
pienen Soomen kuningaskunnan perustuslain muutoksesta kansanäänestyksen
jälkeen. Valtio oli niin mitätön tekijä maailmassa, ettei sitä ole mainittu
edes CIA:n World Factbook sivuilla. Tämän kahden sekavan vuoden aikana, jolloin
kuningaskunta muuttui kuninkaalliseksi tasavallaksi, hänelle oli selvinnyt
lähinnä se, että hän ei saa tehdä puutarhassaan mitään, mitä puutarhuri ei
salli. Niin pieni oli tämä kuningas.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti