Intermezzo: Väinö I Kyllästynyt

-Valvovan viranomaisen tehtäviin kuuluu valvoa valtion viranomaisia, poislukien valvovaa viranomaista, jota valvoo virkansa puolesta valtion hallintoviraston valvontaosasto. Valtion virastojen tarkastuksista huolehtii valtion hallintoviraston tarkastaja, jonka toimintaa tarkastelee puolestaan valvovan viranomaisen toimiston tarkastusjaos. Vaikka Väinö kykeni pitämään kasvonsa peruslukemilla, kiitos jo kolmen vuoden iässä alkaneen tiukan kuninkaalliskoulutuksen, hän oli pudonnut kärryiltä jo kauan ennen kuin sisäasiainministeri Kotonen oli siirtynyt hallinnollisten virastojen tehtävistä niiden valvontaan. Yhtä ilmeettömiä näyttivät olevan muut paikalla olevat ja esitystä kuuntelevat ministerit. Väinö huomasi miettivänsä, olivatko hekin saaneet jonkinlaisen koulutuksen perusilmeen pitämiseksi, vai ymmärsivätkö he todella, mitä sisäasiainministeri puhui. Pääministeri Kaurasen pöhöttynyt naama oli aina yhtä tympeän näköinen, joten hänestä oli turha hakea mitään paljastavaa elettä. Posket roikkuivat niin, että ne vetivät suun ikuiseen alavireeseen. Väinön mielestä Kauranen näytti siltä, kuin Winston Churchill olisi lihonut kymmeniä kiloja, ja murjottaisi sitä, että pudding maistui aivan vääränlaiselta. Vaikka Väinö nauroi sisäisesti tuolle mielikuvalle, ei ilme hänen kasvoillaan paljastanut mitään. Itse asiassa hän ei missään vaiheessa kääntänyt katsettaan pois papereitaan lukevasta sisäasiainministeristä, sillä hänet oli koulutettu tarkkailemaan avustajien pieniä eleitä katsomatta suoraan heitä kohden. Niinpä hän kykeni silmiään liikuttamatta tarkastamaan koko paikoilleen jähmettyneen ministerien muurin. Ja heitä oli Soomen kaltaiselle pienelle valtiolle melkoisen paljon! -Tällä perusteella hallitus esittää uuden hallinto-osaston perustamista Sisäasiainministeriön alaisuuteen suorittamaan valtionhallinnon valvonnan tarkastuksia sekä valvomaan valtionhallinnon tarkastuksia. Ministeri sulki paperinsa Soomen kuninkaallisen tasavallan hallituksen virallisen vihreän esittelykansion väliin ja nosti katseensa kohti Väinöä. Väinö teki pienen virallisen nyökkäyksen, jolloin kuninkaallisen esittelytilaisuuden valvoja kävi noutamassa kansion ministeriltä, kantoi sen Väinön edessä olevalle pienelle pöydälle ja avasi viimeisen sivun kohdalta. Väinö nosti pöydältä pienen leimasimen, painoi leiman paperiin ja laittoi leimasimen takaisin paikalleen. Pieni nyökkäys, ja valvoja kävi kuivaamassa leiman, sulki kansion ja toimitti sen takaisin ministerille. Enää kuusi samanlaista esitystä, ja sitten voisi Soomen kuninkaallisen tasavallan kuningas Väinö Ensimmäinen poistua omiin tiloihinsa ja ottaa tuskastuttavan virkapukunsa pois päältä. Voi että hän vihasi byrokratiaa. Jos hän olisi perinyt isältään OIKEAN kuningaskunnan, eikä mitään demokraattista tasavallan irvikuvaa, hän laittaisi koko hallinnon uusiksi. Mutta hänhän oli vain tasavallan kuningas. Siis yhtä mitätön tapaus kuin jokin pikkuvaltion presidentti.

Luku II, osa 10. Citykana

Harmistuneena epäonnistuneesta photobomb yrityksestään, Väinö oli selannut päivän lehdet tavanomaista tarkemmin. Väinön kohdalla muutos ei paljoa vaatinut, sillä hän oli viime vuosina tottunut saamaan kaiken tarpeellisen tiedon netin välityksellä. Painetussa lehdessä oli kuitenkin paljon sellaisia uutisia ja artikkeleja, joita hän ei olisi nettiversiosta vaivautunut klikkaamaan, mutta paperille painettuna herättivät mielenkiinnon. Tässä versiossa kun ei uutista tarvinnut erikseen avata, vaan koko teksti oli heti silmien edessä. Ilmeisesti kunnollisten uutisaiheiden puutteessa lehti oli julkaissut melko paljon yleisönosaston kirjoituksia, jotka kaikki koskettivat, ainakin kirjoittajien sanavalintojen perusteella, kaupungin tämän hetken tärkeintä ongelmaa: Villiintyneitä kanoja. Koko kanagate oli aivan uutta tietoa. Väinö ei tiennyt kanoista juuri muuta, kuin että ne asuivat maalla joko häkeissä, lattiakanaloissa tai virikekanaloissa, ja ne tuottivat kananmunia, joita käytettiin ruokana monissa eri muodoissa. Kuulemma niitä tarvittiin myös leivonnassa, mutta siitä aiheesta ei Väinöllä ollut sen parempaa tietoa, kuin miltä valmiit leivonnaiset näyttävät ja maistuvat. Hänen oma suosikkinsa oli rommipallo, joka oli ilmeisesti kookoksella ja suklaalla kuorrutettu sekä rommilla maustettu taikinapallo. Tarvitaankohan siihen kananmunaa? Ja mitä tarkoittaa virikekanala? Näytetäänkö siellä kanoille videoita kauniista maisemista, vain onko niillä paremmat liikuntavälineet, kuten juoksupyörä ja uima-allas? Väinön ajatukset eivät tahtoneet millään pysyä asiassa, kun mielikuvitus lähti kanamaiselle pyrähdykselle. Hän kertasi pikaisesti mielessään, mitä oli oppinut tapauksesta. Kyseessä oli ilmeisesti Ranskasta tuotu ruskea kanalaji. Ne olivat joko omatoimisesti onnistuneet karkaamaan kanaloista tai sitten ne oli päästetty tahallaan vapaaksi. Tätä tahallista tai tahatonta kanojen vapautusta luontoon tunnuttiin palstalla käytettävän lyömäaseena katsantokannasta riippumatta. Nyt kanat olivat levittäytyneet maaseudulta kaupunkiin asti ja alkaneet aiheuttaa tuhoa istutuksille. Lisäksi normaalisti säikyt kanat olivat muuttuneet aggressiivisemmiksi ja hyökänneet kissojen ja koirien, sekä todistamattomissa tapauksissa myös lasten, kimppuun. Tätä tilannetta siis kirjoituksissa ruodittiin. Väinö oli kuvitellut olevansa taitava sanojen käyttäjä, mutta kirjoituksissa käytettiin niin äärimmäisen eläväistä ja vivahteikasta kieltä, minkä lisäksi sanoille tuntui löytyvän jatkuvasti uusia merkityksiä, että Väinön kuvitelmat omasta osaamisestaan haihtuivat ”kuin kanan höyhen takkatulen loimussa” (metafora lainattu yhdestä yleisönosaston kirjoituksesta). Jokaista näkökulmaa lytättiin surutta mitä alhaisimmilla kommenteilla, joista ”kananpaska” kuului hienostuneimpaan päähän. Kirjoittajia verrattiin niin mielikuvituksellisilla sanankäänteillä, että niistä rakennettu kuva saisi Picasson maalaukset vaikuttamaan tavanomaisilta kukka-asetelmilta. Raivokkaiden kirjoitusten takaa alkoi hahmottua kolme pääasiallista osapuolta lukuisten ”kyllä, mutta” kommentoijien seasta: Kanoja vihaavat metsästäjät ja ”maalaiset pysyköön maalla”-osasto; kaupungistuneet luonnonsuojelijat ja muut ympäristöaktivistit; sekä kaikkien muiden sylkykuppina olevat viranomaiset. Keskustelun keskeisin aihe vaikutti olevan se, mitä villiintyneille kanoille pitäisi tehdä. Viranomaisten yksiselitteinen kanta on, että ”asiaa pitää selvittää”. Luonnonsuojelijat haluaisivat perustaa kaupunkiin kanoille viheralueita, joissa ne voisivat turvallisesti elää. Kanojen turvallista liikkumista pitäisi edistää kieltämällä autoilu tietyillä katuosuuksilla sekä valmistamalla tunneleita vilkkaimpien teiden alitse. Ajatus tunneleista nosti esille kysymyksen, miten kanat saadaan käyttämään niitä? Kanojen oletetaan kykenevän lentämään teiden yli, mikäli niille tehdään keinotekoisia ”hyppytorneja” teiden varsille. Tästä oli Soomen ainoa vielä virassa oleva laskuvarjojääkäri hermostunut, sillä hänen hyppytorninsa oli huollon puutteiden takia asetettu käyttökieltoon: ”Mutta kanoille kyllä löytyy harjoituspaikkoja. Tehdään niille vielä pienet laskuvarjot ja palkataan ne meidän uudeksi taistelujoukoksi!” Ei liene yllättävää, että useat olivat valmiit metsästämään kanoja, joko ruoaksi (cog au vin oli selvä voittaja annosehdotuksista, vaikka siihen nimensä puolesta pitäisi olla kukkoa eikä kanaa) tai huvin vuoksi. Jopa kannan harventamista kannattavat tuntuivat olevan eri mieltä sopivasta metsästystavasta. Kaupungissa kun ei ollut soveliasta räiskiä haulikolla, eikä ansoja voinut asetella lemmikkien takia, joten ainoaksi toistaiseksi hyväksytyksi menetelmäksi oli kelpuutettu haavi. Lisäksi kanoja ei saanut ottaa hengiltä paikan päällä, sillä pelättiin, että joku lapsi saattaisi nähdä kanan teurastuksen ja järkyttyä siitä. Kovin oli oudoksi kaupunkimaisema muuttumassa.

Luku II, osa 9. Rokkistara

Vaikka valtion viralliset tilaisuudet, erityisesti tällaiset pienimuotoiset palkitsemiset, olivat normaalisti äärettömän tylsiä tapahtumia – hän kutsui niitä pönötystilaisuuksiksi – tällä kertaa hän oli suorastaan innostunut. Kulttuuriministeriö oli päättänyt palkita erään raskaan rockin muusikon Soomen tunnettuvuuden lisäämisestä maailmalla. Väinö ei kyseisestä musiikkityylistä juurikaan välittänyt, olihan hänen oma musiikintuntemuksensa klassisen pianon pimputuksen ja satunnaisten nettilöytöjen varassa, mutta nyt oli tilaisuudessa jotain parempaa tarjolla: media. Sitä olikin ilmoittautunut paikalle ennätysmäärä ja se tarkoitti lukuisia mahdollisuuksia saada kasvonsa näkyviin julkkiksen kanssa. Hän oli jopa harjoitellut poseerauksia peilin edessä, sekä suunnitellut tarkkaan, millaisen selfien ottaisi rokkarin kanssa tilaisuuden koittaessa. Vaikka hän instassa olikin aliaksella eikä ollut koskaan julkaissut siellä yhtään tunnistettavaa kuvaa itsestään (seuraajia pyöreä nolla), sen kuvan hän aikoisi julkistaa, sanoi tietoturvapäällikkö Pittinen mitä tahansa. Hän oli kovin huolissaan omasta vaatetuksestaan, vaikuttaisiko hän tylsältä sellaisen maailmanmaineessa olevan rokkarin rinnalla, joka tunnetusti pukeutui miten halusi, eli neiti Neuvosen mukaan ”oudosti”. Hän oli ottanut vastaan hänelle valitut vaatteet, mutta mietti jatkuvasti, miten voisi poiketa turvallisesta hyväksytystä linjasta. Tähän kokonaisuuteen eivät kuuluneet mitalit eikä muukaan kimallus, ehkä juuri siksi hän sovittelikin pitkään ritarikuntien tähtiä ja valtiollisia vitjoja ja laitteli niitä vaatteisiinsa vääriin asentoihin. Hän tunsi olevansa kapinallinen. Jos hän olisi lapsena kokeillut jotain tällaista, seurauksena olisi ollut melkoinen kuritus. Mutta nyt hän halusi osoittaa olevansa kukkulan kuningas. Median suuren mielenkiinnon takia tilaisuuden pitopaikaksi päätetty ministeriön aula osoittautui liian pieneksi. Vaikka mediaa miten paimennettiin heille varatuille odotusalueille, kameramiehiä tuntui roikkuvan kaikkialla, kaiteissa ja ikkunalaudoillakin. Oli kuin heillä olisi ollut kilpailu parhaan kuvakulman saamisesta kun kohteen ilmoitettiin saapuvan paikalle. Ovien auetessa koko tila muuttui äänekkääksi hullunmyllyksi. Ihmiset rynnivät ympäri tilaa, huutelivat toisilleen solvauksia näiden ollessa edessä ja räpsivät kuvia kameroillaan, ministeriön työntekijät yhtä innokkaina kuin kuvaajatkin. Väinö ei kyennyt paikaltaan näkemään tuota suurta tähteä, joka oli kaikkien kiinnostuksen kohteena. Hänestä tuntui, että hän oli ainoa, joka malttoi seistä paikallaan, vaikka hänenkin teki mieli työntyä tuon ihmismassan keskelle, että näkisi pikaisesti vilauksen tuosta salamavalojen räiskeessä loistavasta tähdestä. Loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen tilanne tuntui rauhoittuvan, ja ihmiset saatiin ohjattua paikoilleen jotta tilaisuus voisi alkaa. Kulttuuriministeri Temponen aloitti puheensa vieraiden asettuessa tätä vastapäätä riviin. Väinö oli pettynyt. Hän pääsi vihdoin näkemään kunnolla tuon kadehditun rokkistaran ja se ei vastannut yhtään hänen odotuksiaan. Railakkaasti pukeutuneen ja esiintyvän ihmisen sijaan hänen edessään seisoi ryppynaamainen, kumarassa seisova, suuta mutrusteleva harmaapukuinen mies, josta tähden elkeitä ei löytynyt hyvällä tahdollakaan. Mies ei käyttänyt minkäänlaisia koruja, ei aurinkolaseja, eikä hänen vierellään ollut hehkeää parikymppistä ameriikan-tuliaista, vaan huonosti istuvaan pukuun sonnustautunut lihava manageri. Ministerin puhe ei kiinnostanut ketään, mikä oli sinällään hyvä, sillä se sisälsi enimmäkseen lainauksia joistain ikivanhoista runoteoksista sekä ääretöntä itsetyytyväisyyttä huokuvaa paatosta. Tuon menneen maailman rokkitähden kiitospuhe oli vain vanhasta muistista ladeltu latteuksien sarja, silti se sai aikaan raikuvat aplodit, jollaisia ei muuten ministerin puheelle jaettu. Tuon kääkän nimellä oli siis yhä paljon vaikutusvaltaa, joten kuvamahdollisuus ja sitä kautta medianäkyvyys olisivat mahdollisia. Virallisuuksien loputtua Väinö pyrki siirtymään tuon elämänsä ehtoopuolelle siirtyneen tähden läheisyyteen. Jokaisella askeleella, jonka hän pääsi lähemmäs, tuntui kohde siirtyvän askeleen kauemmas, niin mahdoton oli tuo tungos sen ympärillä. Tuskaisen hivuttautumisen jälkeen Väinö kuitenkin pääsi lähelle halvalle after shavelle tuoksuvaa rokkaria. Aina salamavalojen välähtäessä hän otti harjoitellun hymynsä ja pyrki pitämään päänsä lähellä kohdettaan, mikä osoittautui melkoisen vaikeaksi tehtäväksi. Tilaisuuden loppuminen tuntui suorastaan helpotukselta. Väki katosi kulunutta sananpartta lainaten ”kuin pieru Saharaan”. Siivoojat ilmestyivät oviaukoista ennen kuin viimeiset vieraat oli saatettu ovellekaan ja Väinö katseli hiljaa näiden äänetöntä puurtamista. Eipähän mennyt tämäkään tilaisuus hänen suunnitelmien mukaan. Toivottavasti hänestä ilmestyisi edes yksi edustava kuva lehtiin kun selfietäkään ei saanut otettua. Seuraavina päivinä Väinö kävi tarkkaan läpi kaikki tilaisuudesta julkaistut kuvat, mutta yhdessäkään ei näkynyt hänen kasvojaan. Lähimmäs sitä hän pääsi erään sanomalehden kuvassa, jossa tuo entinen rokkistara kumartuu katsomaan hänelle ripustettua mitaliaan. Kuvassa hiipuneen tähden takana seisoo Väinö, tai pikemminkin hänen ruumiinsa, sillä pää on kuvasta leikkaantunut pois. Julkisuus ei tulekaan helpolla.