Luku II, osa 9. Rokkistara

Vaikka valtion viralliset tilaisuudet, erityisesti tällaiset pienimuotoiset palkitsemiset, olivat normaalisti äärettömän tylsiä tapahtumia – hän kutsui niitä pönötystilaisuuksiksi – tällä kertaa hän oli suorastaan innostunut. Kulttuuriministeriö oli päättänyt palkita erään raskaan rockin muusikon Soomen tunnettuvuuden lisäämisestä maailmalla. Väinö ei kyseisestä musiikkityylistä juurikaan välittänyt, olihan hänen oma musiikintuntemuksensa klassisen pianon pimputuksen ja satunnaisten nettilöytöjen varassa, mutta nyt oli tilaisuudessa jotain parempaa tarjolla: media. Sitä olikin ilmoittautunut paikalle ennätysmäärä ja se tarkoitti lukuisia mahdollisuuksia saada kasvonsa näkyviin julkkiksen kanssa. Hän oli jopa harjoitellut poseerauksia peilin edessä, sekä suunnitellut tarkkaan, millaisen selfien ottaisi rokkarin kanssa tilaisuuden koittaessa. Vaikka hän instassa olikin aliaksella eikä ollut koskaan julkaissut siellä yhtään tunnistettavaa kuvaa itsestään (seuraajia pyöreä nolla), sen kuvan hän aikoisi julkistaa, sanoi tietoturvapäällikkö Pittinen mitä tahansa. Hän oli kovin huolissaan omasta vaatetuksestaan, vaikuttaisiko hän tylsältä sellaisen maailmanmaineessa olevan rokkarin rinnalla, joka tunnetusti pukeutui miten halusi, eli neiti Neuvosen mukaan ”oudosti”. Hän oli ottanut vastaan hänelle valitut vaatteet, mutta mietti jatkuvasti, miten voisi poiketa turvallisesta hyväksytystä linjasta. Tähän kokonaisuuteen eivät kuuluneet mitalit eikä muukaan kimallus, ehkä juuri siksi hän sovittelikin pitkään ritarikuntien tähtiä ja valtiollisia vitjoja ja laitteli niitä vaatteisiinsa vääriin asentoihin. Hän tunsi olevansa kapinallinen. Jos hän olisi lapsena kokeillut jotain tällaista, seurauksena olisi ollut melkoinen kuritus. Mutta nyt hän halusi osoittaa olevansa kukkulan kuningas. Median suuren mielenkiinnon takia tilaisuuden pitopaikaksi päätetty ministeriön aula osoittautui liian pieneksi. Vaikka mediaa miten paimennettiin heille varatuille odotusalueille, kameramiehiä tuntui roikkuvan kaikkialla, kaiteissa ja ikkunalaudoillakin. Oli kuin heillä olisi ollut kilpailu parhaan kuvakulman saamisesta kun kohteen ilmoitettiin saapuvan paikalle. Ovien auetessa koko tila muuttui äänekkääksi hullunmyllyksi. Ihmiset rynnivät ympäri tilaa, huutelivat toisilleen solvauksia näiden ollessa edessä ja räpsivät kuvia kameroillaan, ministeriön työntekijät yhtä innokkaina kuin kuvaajatkin. Väinö ei kyennyt paikaltaan näkemään tuota suurta tähteä, joka oli kaikkien kiinnostuksen kohteena. Hänestä tuntui, että hän oli ainoa, joka malttoi seistä paikallaan, vaikka hänenkin teki mieli työntyä tuon ihmismassan keskelle, että näkisi pikaisesti vilauksen tuosta salamavalojen räiskeessä loistavasta tähdestä. Loputtomalta tuntuvan ajan jälkeen tilanne tuntui rauhoittuvan, ja ihmiset saatiin ohjattua paikoilleen jotta tilaisuus voisi alkaa. Kulttuuriministeri Temponen aloitti puheensa vieraiden asettuessa tätä vastapäätä riviin. Väinö oli pettynyt. Hän pääsi vihdoin näkemään kunnolla tuon kadehditun rokkistaran ja se ei vastannut yhtään hänen odotuksiaan. Railakkaasti pukeutuneen ja esiintyvän ihmisen sijaan hänen edessään seisoi ryppynaamainen, kumarassa seisova, suuta mutrusteleva harmaapukuinen mies, josta tähden elkeitä ei löytynyt hyvällä tahdollakaan. Mies ei käyttänyt minkäänlaisia koruja, ei aurinkolaseja, eikä hänen vierellään ollut hehkeää parikymppistä ameriikan-tuliaista, vaan huonosti istuvaan pukuun sonnustautunut lihava manageri. Ministerin puhe ei kiinnostanut ketään, mikä oli sinällään hyvä, sillä se sisälsi enimmäkseen lainauksia joistain ikivanhoista runoteoksista sekä ääretöntä itsetyytyväisyyttä huokuvaa paatosta. Tuon menneen maailman rokkitähden kiitospuhe oli vain vanhasta muistista ladeltu latteuksien sarja, silti se sai aikaan raikuvat aplodit, jollaisia ei muuten ministerin puheelle jaettu. Tuon kääkän nimellä oli siis yhä paljon vaikutusvaltaa, joten kuvamahdollisuus ja sitä kautta medianäkyvyys olisivat mahdollisia. Virallisuuksien loputtua Väinö pyrki siirtymään tuon elämänsä ehtoopuolelle siirtyneen tähden läheisyyteen. Jokaisella askeleella, jonka hän pääsi lähemmäs, tuntui kohde siirtyvän askeleen kauemmas, niin mahdoton oli tuo tungos sen ympärillä. Tuskaisen hivuttautumisen jälkeen Väinö kuitenkin pääsi lähelle halvalle after shavelle tuoksuvaa rokkaria. Aina salamavalojen välähtäessä hän otti harjoitellun hymynsä ja pyrki pitämään päänsä lähellä kohdettaan, mikä osoittautui melkoisen vaikeaksi tehtäväksi. Tilaisuuden loppuminen tuntui suorastaan helpotukselta. Väki katosi kulunutta sananpartta lainaten ”kuin pieru Saharaan”. Siivoojat ilmestyivät oviaukoista ennen kuin viimeiset vieraat oli saatettu ovellekaan ja Väinö katseli hiljaa näiden äänetöntä puurtamista. Eipähän mennyt tämäkään tilaisuus hänen suunnitelmien mukaan. Toivottavasti hänestä ilmestyisi edes yksi edustava kuva lehtiin kun selfietäkään ei saanut otettua. Seuraavina päivinä Väinö kävi tarkkaan läpi kaikki tilaisuudesta julkaistut kuvat, mutta yhdessäkään ei näkynyt hänen kasvojaan. Lähimmäs sitä hän pääsi erään sanomalehden kuvassa, jossa tuo entinen rokkistara kumartuu katsomaan hänelle ripustettua mitaliaan. Kuvassa hiipuneen tähden takana seisoo Väinö, tai pikemminkin hänen ruumiinsa, sillä pää on kuvasta leikkaantunut pois. Julkisuus ei tulekaan helpolla.