Luku II, osa 8. Kaljaa kansalle

Hän oli päättänyt ottaa aktiivisemman roolin valtion asioissa ja odotti sopivaa tilaisuutta osallistua keskusteluun perinteisen ”hän puhuu, minä kuuntelen” –roolin sijaan. Ihan sellaiseen tilanteeseen hän ei ollut osannut varautua, kun keskeytti yllättäen sosiaali- ja terveysministeri Nuhasen tämän esitellessä ministeriönsä kvartaaliraporttia: ”Anteeksi, voisitteko ystävällisesti toistaa tuon äskeisen?” Ministeri Nuhanen vaikutti hieman eksyneeltä tuijottaessaan vuoron perää kuningasta ja papereitaan: ”Niin, tuota, mitenkäs se olikaan...? Ministeriö teetti alkuvuonna selvityksen…”. ”Kiitos, mutta tarkoitin ihan sitä viimeistä lausetta”, Väinö keskeytti. ”Tulemme tekemään suosituksen veden korvaamisesta oluella ruokajuomana”, ministeri tavasi papereistaan. Väinö mietti hetken, oliko hän oikeasti kuullut sitä mitä kuvitteli kuulleensa, ja tultuaan päätelmään, että hän oli kuullut kaiken oikein, ja vielä kahdesti, hän päätti tarttua tarkemmin aiheeseen. -Mikäli ymmärsin esittämänne asian oikein, te tulette ehdottamaan, että ihmiset joisivat ruokailun yhteydessä olutta. -Kyllä, näin on tarkoitus. -Mutta oluthan on alkoholipitoinen juoma? -Aivan, pitää paikkansa. -Ja eikö hallitusohjelmaan ole kirjattu pyrkimys alkoholin aiheuttamien haittojen vähentämiseen? -Kyllä on, pitää paikkansa. Ne ovat merkittävä kansallinen ongelma. -Mutta nyt te kuitenkin suosittelette ihmisille, että heidän tulisi juoda alkoholia keskellä päivää!? -No, se alkoholi ei tässä ole se varsinainen pääasia… Ministeriön virkamiehet kaivelivat kiireellä papereitaan ministeri Nuhasen käännyttyä heidän suuntaansa käsi ojossa. Se hetki, kunnes eräs heistä löysi kaipaamansa paperin ja päästi ilmoille tyytyväisyyttä ilmentävän äännähdyksen, tuntui sivustakatsojista pitkältä, vaikka kestikin vain hetkisen. Ministeri kohensi lasejaan ja paperiin tuijottaen jatkoi virkamiehen osoittamasta kohdasta: -Tutkimusten mukaan ”oluen terveyttä edistävät ominaisuudet ovat suuremmat kuin sen sisältämän alkoholin aiheuttamat haittavaikutukset”. Tämä siis tietysti kohtuukäytön osalta. -Vedenhän piti olla se aliarvostettu terveysjuoma, jota kansalaisia on kehotettu nauttimaan enemmän. ”Vesi vanhin voitehista”, vai miten se menikään? -Niin, täällä tutkimuksessa on viitattu toiseen tutkimukseen, jossa on todettu ihmisten nauttivan nykyään liikaa vettä, ja jotka nykyään kärsivät erilaisten terveyden kannalta tarpeellisten aineiden, kuten hivenaineiden, puutoksesta, ja olut sisältää näitä aineita runsaasti. -Eikö olisi riittänyt, että painotetaan ihmisille sitä, että on tärkeää nauttia vettä riittävästi, mutta ei liikaa? -Tutkimuksissa on havaittu, että ihmiset eivät hallitse omaa kulutustaan vaan sortuvat usein liiallisuuksiin, kuten esimerkiksi havaittiin liikuntatottumuksia tutkittaessa. Tällöin havaittiin, että liikunnasta kiinnostuneet ihmiset liikkuivat liikaa ja kärsivät mm. nivelvaurioista ja rasitusvammoista. Toinen ongelma vedessä oli nämä viimeaikaiset huomiota saaneet vesien laatuongelmat. Saastuneesta vedestä sairastuneiden hoitaminen on tullut valtiolle hyvin kalliiksi ja heikkokuntoiset ovat saattaneet jopa kuolla juotuaan vettä. Oluen juominen poistaisi nämä ongelmat ja kustannukset. -Entä maito? -Maito ei viimeaikaisten tutkimusten perusteella ole ihmiselle sovelias juoma. Alun perin ihminen on ilmeisesti ollut laktoosi-intolerantikko, mikä on tänäkin päivänä hyvin yleinen vaiva. -Maidostahan voidaan poistaa laktoosin ongelma oikealla käsittelyllä. Se ymmärtääkseni kuitenkin sisältää paljon D-vitamiinia, joka on luustolle tärkeä aine. -Siis kyllä, näin on, ja lapsille on tällä hetkellä tarjolla kouluissa rasvatonta ja laktoositonta maitoa. Tuo D-vitamiini on tärkeä lähinnä pienille lapsille kasvun vaiheessa, sekä vanhuksille luuston heikkenemisen takia. Meidän näkemyksemme mukaan tuo maidosta saatava hyöty olisi helpommin korvattavissa vitamiinipillereillä, jotka olisivat myös logistisesti halvempi vaihtoehto. Emme pidä pitkälle prosessoitua maitoa millään tapaa ihmiselle kelvollisena juomana, sillä sen epäillään aiheuttavan suolisto-ongelmia. Tätä ei kylläkään ole pystytty tutkimuksissa varmistamaan. -Mitä lapset sitten joisivat? Eihän heille voi tarjota alkoholipitoista olutta. -Me ehdotamme kouluihin perinteistä kotikaljaa, jossa on suurin piirtein samat hyödylliset hivenaineet kuin oluessa, mutta ei juurikaan alkoholia. -Sitähän pitäisi sitten tarjota vaihtoehdoksi myös aikuisille. -Sitä on useimmissa työpaikkaruokaloissa tarjolla, mutta se ei tunnut kelpaavan ihmisille, sillä siinä on sama ongelma kuin tuossa laktoosittomassa ja rasvattomassa maidossa, eli se maistuu ihan hirveälle. Koehenkilöstön mukaan siinä maistuu lähinnä hiiva. Samainen koehenkilöstö kokeili myös ykkösolutta, mutta se sai hyvin huonot arvostelut, sitä taidettiin kutsua lähinnä laimeaksi pissaksi. Esityksessämme päädyimme Ruotsista löydettyyn suosittuun olut-tyyppiin, jota siellä kutsutaan nimellä ”mellanöl”. Meillä se vastaisi lähinnä hyvin harvinaista kakkosolutta. -Eikö teitä huoleta yhtään se ajatus, että ihmiset joisivat olutta kesken työpäivän ja lähtisivät siis töistä kotiin pienessä maistissa? Eikö se vaarantaisi liikenneturvallisuutta, puhumattakaan sen haitoista työntekoon? Miltä matkustajistakin tuntuisi, jos he tietäisivät linja-autokuljettajan tauolla nauttivan olutta? -Tätä on tutkittu kyllä – pieni hetki, niin kaivan oikean paperin esiin. No niin. Eräissä Euroopan maissa ei pidetä mitenkään erikoisena sitä, että ihmiset nauttivat lounaalla lasillisen viiniä, joka muuten on myös erinomainen terveysjuoma, eikä sen ole havaittu haittaavan työn tehokkuutta eikä laatua. Meidän ehdotuksessa mainittu kakkosolut sisältää huomattavasti vähemmän alkoholia kuin viini ja testien mukaan tällainen pieni alkoholimäärä nautittuna pitkällä aikavälillä ei vaikuta ihmisten suorituskykyyn. -Miten te voitte valvoa sitä, ettei kukaan nauti enempää olutta kuin mikä on sopivaa? -Tällaisissa asioissa on perinteisesti luotettu ihmisten omaan harkintaan. Se on kuitenkin todettu eri tutkimuksissa olevan huono valinta; esimerkiksi suklaatutkimuksessa huomattiin ihmisten syövän koko suklaalevyn kerralla riippumatta siitä, minkä kokoinen suklaalevy oli. Tästä johtuen meillä on tekeillä selvitys, jonka perusteella tulemme esittämään mm. sopivia kerta-annoksia, erilaisten annostelulaitteiden käyttöönottoa sekä sellaisten alkolukkojen määräämistä pakollisiksi, jotka estävät ajon, mikäli uloshengityksen promillemäärä ylittää sallitun minimiarvon. Väinö ei ollut millään kyennyt varautumaan tällaiseen keskusteluun. Hän tajusi yrittäneensä käydä keskustelua aiheesta, johon hänellä ei ollut riittävää pohjatietoa. Niin hyvin oli ministerillä vastaukset valmiina, ettei aiheen käsittelyä ollut enää syytä jatkaa tämän syvemmälle. Väinö tyytyi perinteiseen nyökkäykseen, minkä ministeri tulkitsi luvaksi jatkaa alkuperäistä esitystään.

Luku II, osa 7. Vaatekaappi

”Neiti Neuvonen! Tulkaa auttamaan!” Hän oli jo korottamassa ääntää kun muisti, että hänen lastenhoitaja/kotiopettaja/neuvonantaja neiti Neuvonen, joka normaalisti olisi ilmestynyt paikalle kuin taikaiskusta, ei voinut kuulla häntä vaikka Väinö miten lujaa huutaisi. Hän oli nimittäin lomalla. Se taisi olla hänen ensimmäinen lomansa ikinä, sillä Väinö ei muistanut tällaista tilannetta aiemmin olleenkaan. Olihan neiti Neuvonen toki ollut aiemminkin poissa, asioilla tai kipeänä, mutta Väinöstä tuntui, että hän olisi muuten ollut joka päivä paikalla, niin arkisin kuin viikonloppuina ja juhlapyhinäkin. Hän oli aina ollut paikalla kun Väinö tarvitsi, aina aamun herätyksestä nukkumaan menoon, ja kaikessa siinä välillä. Ennen lähtöään hän oli antanut Väinölle puhelinnumeron, josta hänet tavoittaa jos ja kun sille on tarvetta, mikä oli jo itsessään outoa, kun linnassa viestittely normaalisti hoidettiin huutamalla tai sisäpuhelimella. Väinö oli ollut melkoisen välinpitämätön asian suhteen, eikä vaivautunut edes nostamaan katsettaan läppärin ruudusta, ja niin neiti Neuvonen poistui paikalta lähes huomaamattomasti. Ja nyt, heti seuraavana päivänä, Väinö kaipasi kovasti neiti Neuvosen apua. Hän ei löytänyt vaatteitaan. Päivän vaatteet olivat aina olleet valmiina vaatetelineessä roikkumassa, puhtaina ja silitettyinä, kiiltäviksi lankatut kengät telineen edessä. Nyt teline oli tyhjänä makuuhuoneen nurkassa. Alkuhätäännyksestä toivuttuaan, Väinö otti puhelimensa yöpöydältä ja alkoi etsimään lappua, johon neiti Neuvonen oli puhelinnumeronsa kirjoittanut. Hän ei vain millään muistanut, mihin oli lapun laittanut. Minkälainen se lappu edes oli? Olisipa hän edes sen verran seurannut neiti Neuvosen lähtöä. Hän kaiveli makuuhuoneen laatikoita, kiersi kirjaston ja kylpyhuoneet, mutta ei löytänyt lappua, jossa olisi ollut puhelinnumero. ”Tietäisiköhän joku muu linnassa sen numeron?”, hän pohti ja päätti soittaa virastomestarille. Ottaessaan sisäpuhelinta käteensä, hän huomasi siihen teipatun pienen lapun, jossa oli neiti Neuvosen käsialalla kirjoitettu puhelinnumero. ”Mutta siinähän se on. Miten en sitä heti huomannut?”, hän sanoi ääneen ja naurahti omalle sokeudelleen. ”Siinähän sen numeron tietysti pitikin olla, puhelimen luona”. Hän oli jo naputtamassa numeroa, kunnes havahtui pohtimaan asiaa tarkemmin. Hän oli rehvakkaasti väittänyt selviävänsä erinomaisesti ilman apuakin, mutta nyt hän oli heti antamassa periksi. Hänellehän naurettaisiin! Ei, hänen tulisi selvitä itse, ihan ilman apua, muuten hän saisi hävetä silmät päästään. Hän laittoi puhelimen pois ja päätti tarmokkaasti etsiä itse omat vaatteensa. Hän marssi makuuhuoneeseen, katsoi ympärilleen ja mietti: ”Jos minä olisin vaatekappale, missä minä olisin? No tietysti vaatekaapissa!” Hän marssi ensimmäisten ovien luokse ja tempaisi ne auki. Kaapissa roikkui päällekkäin kaksi riviä vaatteita, ylempänä takit ja alempana housut. Kaikki näytti olevan siististi järjestyksessä, joten hän otti rivin ensimmäiset takin ja housut, ja vei ne sängylle. ”Helppoa. Puku on valittu, nyt alusvaatteet!”, hän ajatteli ja avasi seuraavan kaapin. Kaapin sisältö oli samanlainen ensimmäiseen verrattuna, takkeja ja housuja pitkä rivi, mutta ei alusvaatteita. Väinö laittoi ovet kiinni ja katseli ympärilleen. Hän ei nähnyt enempää vaatekaappeja huoneessa. Oli lipastoa, laatikostoa jne, mutta ei vaatekaappeja. ”Missä vaatteita pidetään jos ei vaatekaapissa?”, hän kummasteli. Olihan hän asunut tässä huoneessa jo kaksikymmentä vuotta, luulisi hänen tietävän, mitä huone sisälsi. Mutta ei, hän ei tiennyt missä vaatteita pidetään. Hän koetti pinnistää muistiaan ja nähdä mielessään, mistä neiti Neuvonen hänen vaatteensa toi, mutta hän ei voinut sellaista muistaa, sillä vaatteet ilmestyivät paikalleen hänen nukkuessaan tai ollessaan muualla. Lapsena hänellä oli huoneessa lähinnä leluja, isoja ja pieniä noissa kahdessa kaapissa sekä… Vaatehuoneessa! Kun hän oli sotkenut huoneensa leluilla, neiti Neuvonen oli uhannut lukita ne vaatehuoneeseen. Se oli tuo toinen ovi kylpyhuoneen oven vieressä, eikä hän ollut uskaltanut mennä sinne, sillä häntä oli peloteltu vaatehuoneessa piileskelevästä möröstä. Nyt hän uskaltaisi sen oven avata. Hän huomasi jännittävänsä melkoisesti pitäessään kättä oven kahvalla, ja silmät suljettuina hän avasi oven. Oven takana vastaan tuli pimeys. Valo ei yltänyt huoneen perälle, joten hän ei nähnyt, mitä siellä oli. Hän haki valokatkaisijaa oven vierestä ja lopulta sen löysikin. Kapean huoneen molemmissa päissä oli ovet. Toinen seinä oli tyhjä, mutta toiselle seinälle oli rakennettu pitkä rivi kenkätelineitä täynnä erilaisia kenkiä, ja niiden yllä roikkui rivi kauluspaitoja silitettyinä. ”Karmea huone”, hän ajatteli ja otti ensimmäiset kengät ja paidan, jotka käteensä sai. Hän työnsi oven nopeasti kiinni, ja vaatetelineelle kävellessään ihmetteli, miten vaatehuoneen ovi ei ollut pitänyt ollenkaan ääntä, toisin kuin muut huoneen ovet. Olikohan siihen jokin syy? Näin hänellä oli housut, takki, kuluneet kengät sekä paita, jonka kauluksessa oli kirjailtu kukkakuvio. Ei hän muistanut sellaisia vaatteita omistaneensakaan. Puuttui enää alushousut sekä sukat. Koska muutkin vaatteet oli piilotettu ovien taakse, hän arveli puuttuvienkin vaatekappaleiden olevan jossain piilossa. Katse kiinnittyi raskaaseen nelilaatikkoiseen lipastoon, jonka sisältöä hän ei tuntenut. Laatikoista löytyi mm. pyjamat, sukat sekä alushousut. Hän valitsi mielestään tyylikkäät skottiruutuiset sukat ja raidalliset bokserit. Kas näin, vaatteet löytyivät, eikä apua tarvinnut pyytää. Pikaisen pukeutumisen jälkeen hän lähti kohti keittiötä, sillä aamupala oli melkoisesti viivästynyt ja vatsa kaipasi täytettä. Keittiössä oli jo alkanut lounaan valmistelut, kun hän astui sisään. Henkilökunta pysähtyi katsomaan häntä silmät pyöreinä, kun hän asteli ruokakaapille valmistelemaan itselleen aamiaista. ”No en minä nyt niin myöhässä ole”, hän ajatteli ja henkilökunta jatkoikin samalla omia töitään. ”Sirkukseenko nuori herra on pyrkimässä?!”, kuului tuttu ääni hänen takaansa. ”Neiti Neuvonen, ettekö olekaan lomalla?” ”Olen toki, mutta minne minä kotoani menisin, kun en ole ennenkään missään ollut. Ja se taisikin olla hyvä ratkaisu. Kunhan saatte myöhäisen aamupalanne syötyä, katsomme yhdessä sopivat vaateyhdistelmät eri tilaisuuksiin. Ja sen jälkeen minä jatkan lomaani.” Väinö oli kiitollinen asian saamasta käänteestä. Ei hän mitään pukeutumisesta ymmärtänyt sillä vaatteet oli aina valittu hänen puolestaan. ”Ehkä siis oli syytä harjoitella perusasiat”, hän ajatteli.

Luku II, osa 6. Kendall

”Nähdäänkö Kendall Jenner viikonloppuna Soomessa? Uusi poikaystävä esiintyy Nääs-festissä”. Hän oli tottunut siihen, että keltainen lehdistö saa asian kuin asian käännettyä outoon muotoon. Yleensä hän ohitti nuo sensaatiohakuiset otsikot tuhlaamatta niihin ajatustakaan. Tällä kertaa otsikko sai hänet pysähtymään. Miksi, sitä hän ei heti ymmärtänyt. Hän oli seurannut Kendallin uraa tiiviisti niin somessa kuin mediassakin, joten siinä mielessä oli ihan ymmärrettävää, että tuon ”uutisen” otsikko herätti mielenkiintoa. Mutta ei, se ei johtunut tuosta kaunottaresta, joka oli kerännyt yli 40 miljoonaa seuraajaa Instassa, ja joista Väinö oli yksi, vaan otsikossa oli jotain muuta, jotain sellaista, jota siinä ei edes lukenut. Väinö oli viime aikojen tapahtumien jälkeen alkanut miettiä julkisuuskuvaansa. Jos hän halusi olla koko kansan rakastama kuningas, hänen pitäisi jotenkin saada yhteys kansaan. Tällä hetkellä hän oli lähinnä sivumaininta uutisissa, edes kuvaa ei niiden yhteydessä julkaistu. Kihlajaistapahtumien uutisoinnissakin oli useita kuvia ruhtinatar Beatrisista, mutta hänestä ei kuvissa näkynyt varjoakaan. Tuo tapahtuma vaivasi häntä vielä melkoisesti, vaikka chattien perusteella kaikki kääntyi lopulta hyvin hänen kannaltaan, tai ainakin nuorison näkökulmasta. Hän oli alkanut pohtia erilaisia vaihtoehtoja tuoda itseään esille kansan keskuudessa, mutta toistaiseksi vaihtoehdot olivat olleet lähinnä joko tylsiä virallisia tapahtumia tai täysin kansalta näkymättömiin jääviä valtiollisia tilaisuuksia. Ei hän ollut ennen kuullut tuollaisesta artistista kuin A$AP Rocky, vaikka Kendallin elämää tiiviisti seurasikin. Miten tuo oli häneltä jäänyt huomaamatta. Mutta ennen kaikkea, kuka on tuo artisti? Millaista musiikkia hän soittaa? Jos Väinö kiinnostui tuosta artistista pelkän otsikon (jossa tuota artistia ei edes mainittu nimellä) perusteella, toimisiko tuo myös täällä Soomessa hänen kohdallaan? Voisiko hän hakeutua kuuluisien ja seurattujen julkkisten pariin, ja päästä kansan tietoisuuteen ilman omia avujaan? Hänen ei siis tarvitsisi osata mitään. Ei tarvitse puhua, ei hymyillä, vain olla paikalla ja päätyä lehdistön spekulaatioiden kohteeksi. Ja huomio olisi taattu. Eihän tuossakaan otsikossa sanota, että Kendall olisi tulossa Soomeen vaan sanotaan suoraan, että ”emme tiedä, mutta voihan se olla mahdollista”. Huijausta? Tavallaan, mutta eihän siinä mitään luvata, joten huijatuksi tuleminen on vain omaa tyhmyyttä. Tehokasta? Todistetusti, menihän hän itsekin siihen halpaan. Tuo ajatus kiehtoi häntä suuresti. Hän kykeni jo sielunsa silmin näkemään paparazzien salamavalojen räiskeen, kalliit urheiluautot, bileet valokuvamallien kanssa ja kuohuvan samppanjan. Asiassa oli vain pieni mutka; hän ei tuntenut yhtään tuollaista julkkista. Tarkemmin ajatellen, ei tässä maassa tainnut sellaisia ollakaan, vain joitain tosi-TV-tähtiä, jotka kaikin keinoin pyrkivät säilymään kohulehtien otsikoissa. Niihin bileisiin hän ei kaivannut, sillä niistä oli loisto kaukana. Hänen omat kruunajaisensa, kaikessa karuudessaankin, pesivät kotimaan julkkisbileet loistokkuudessaan, eikä niistä kirjoitettu lehdissä paljon muuta kuin vieraiden pukeutumisesta. Ehkä hänen pitää itse tehdä ensin jotain mainitsemisen arvoista, olihan tuo A$APpikin sentään tehnyt musiikkia, vaikka tuskin sitä oli moni Soomessa kuullut.

Luku II, osa 5. Lapsirakas kuningas

Hänen ei ollut koskaan tarvinnut suunnitella omaa tulevaisuuttaan. Kaikki lapsuuden leikeistä lähtien oli suunniteltu niin, että ne tukisivat hänen tulevaisuuttaan kuninkaana. Jokaisessa iltasadussa prinssi sai prinsessansa, he perustivat perheen ja elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Hän oli siis aina olettanut asioiden menevän niin ihan itsestään. Mutta maailma oli muuttunut ja hän oli joutunut pohtimaan tulevaisuuttaan uudesta lähtökohdasta. Koska hänellä ei ollut käsitystä, miten prinssi, nyt jo kuningas, löytäisi prinsessansa, tai miten perhe perustetaan, hän suorastaan yli-innokkaasti otti vastaan tämän tilaisuuden. Jostain ne suunnitelmat on aloitettava, joten miksipä ei? Hän oli aina pitänyt itseään lapsirakkaana, eikä voinut kuvitellakaan tällaista kokemusta. Kun hänelle oli jälleen kerran esitelty litania tapahtumia, joihin häntä oli pyydetty suojelijaksi, pitämään puhetta tai vain käymään, hän oli tavalliseen tapaansa jokaisen esityksen jälkeen laiskasti heilauttanut sormeaan kohti kanslian sihteeriä, jonka tehtävänä oli kirjoittaa perinteinen ”kiitämme esittämästänne kutsusta, mutta…” – kirje pyynnön lähettäjälle. Mutta tämän pyynnön kuultuaan hänen mielikuvituksensa heräsi ja hän jäi sormi pystyssä ajatuksiinsa. Se hetki tuntui muista paikalla olijoista varmaan ikuisuudelta, kun hän näki jo mielessään, kuinka hän leikkisi pienten lasten kanssa ulkona, lukisi näille satua ennen päiväunia ja tekisi kaikkea sitä, mitä hänen oma lastenhoitajansa oli tehnyt hänen kanssaan, kun hän itse oli pieni. Ja mitkä imagopisteet hän keräisikään! Pidellessään sylissään korviasärkevästi itkevää kaksivuotiasta lasta, joka juuri oli pissannut alleen, kaikki hänen ennakkokuvitelmansa tuhoutuivat. Lapset eivät olleetkaan rauhallisia, hiljaisia ja tottelevaisia, vaan ne olivat paholaisen riivaamia tuholaisia, jotka äänellään saivat hengityksen salpautumaan, ja jotka eivät tunteneet mitään rajoja tai kunnioittaneet toisen henkilökohtaista koskemattomuutta. Ne repivät, potkivat, riitelivät, itkivät, tekivät kaikkea sitä, mistä häntä oli lapsena ojennettu. Kun hän kertoi olevansa oikea kuningas, ne eivät edes uskoneet, kyselivät vain missä hänen kruununsa oli, miksi hän ei tullut valkoisella hevosella, miksi hän ei ole pelastanut prinsessaa lohikäärmeeltä ja kaikkea muuta asiaankuulumatonta. Jatkuvaa kyselemistä; miksi, miksi, miksi? Hän tunsi tehneensä elämänsä suurimman virheen suostuessaan vierailemaan lastentarhassa satupäivän kunniaksi. Nuo kakarat eivät ymmärtäneet yhtään mitään! Ne olivat hirveimpiä asioita, joita hän oli koskaan nähnyt! Hän ei ikinä haluaisi omia lapsia, jos ne kerran olivat tuollaisia. Se aamupäivä tuntui äärettömän raskaalta. Ja pitkältä. Hän ei olisi voinut kuvitellakaan pelkän lounaan syönnin kestävän noilta vintiöiltä kokonaisen tunnin. Eihän ne edes lopulta syöneet paljoakaan! Ainakin puolet ruuasta päätyi jonnekin muualle kuin suuhun, osa hänen uudelle puvulleen, jonka hän oli juuri tätä tilaisuutta varten teettänyt. Kaunis tummansininen kalliista kankaasta tehty puku oli täynnä ruuan ja sormen jälkiä. Kerran yhden lapsen roikkuessa hihassa hän oli kuullut sauman ratkeamista muistuttavan äänen, mutta ei uskaltanut tarkistaa asiaa, vaan yritti sinnikkäästi pitää yllä iloista naamaa sisäisen äänen huutaessa: ”Päästäkää minut pois täältä!” Miten nuo hoitajat kykenivät tähän kaikkeen päivästä toiseen? Miten he pystyivät pitämään hermonsa kurissa, vaikka nämä eivät olleet edes heidän omia lapsiaan. Hän ei vain voinut ymmärtää, miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti ryhtyä lastenhoitajaksi. Tuskastuttavan hitaasti oli kello madellut eteenpäin, mutta vihdoin koitti se viimeinen hetki, jonka jälkeen hän sanoisi tälle kauhujen talolle hyvästi. He saattelivat lapset makuutiloihin ja koettivat saada ne omiin sänkyihinsä, mutta juuri kun sait yhden rauhoittumaan, toinen pomppasi ylös. Tätä tuntui jatkuvan loputtomana kehänä samalla, kun häntä pyydettiin lukemaan lapsille satua. Kirja, joka hänelle ojennettiin, oli kärsinyt suunnattomasti. Se vaikutti vanhemmalta kuin mitä se luultavasti oli; sivut repsottivat ja kellersivät, niissä oli monenvärisiä tahroja, kannet olivat nuhraantuneet lähes tunnistamattomiksi ja kansien selkä oli kadonnut. Mutta tarina ei ollut kärsinyt. Väinö uskoi muistavansa se ulkoa, sillä tämä satu oli ollut hänen oma suosikkinsa lapsena, satu kiltistä kuninkaasta, joka luopui kruunustaan, jotta saisi parannettua sairaan lapsensa. Hän alkoi lukemaan tarinaa kuin olisi lukenut itselleen. Sotketut kuvat eivät häirinneet lukemista, sillä hän muisti ne tarkasti, jokaisen haalistuneen rajan paikan niin kuin niiden piti olla. Hän luki sadun ääneen loppuun asti ja tunsi lämpimien muistojen heräävän sisällään. Suljettuaan kirjan kannet, hän havahtui outoon ääneen; hiljaisuuteen. Kaikki lapset makasivat omilla paikoillaan silmät suljettuina, vain hento hengityksen ääni kuului, kun oikein tarkkaan kuuloaan pinnisti. Monilla oli unikaveri tiukasti kainalossaan, joku piti peukaloa suussaan ja yksi poika oli jostain löytänyt pahvista tehdyn ruttuisen kruunun, joka päässä oli nukahtanut. Väinö katseli lapsia. Hänen mielestään ne näyttivät suloisimmilta asioilta mitä maailma päällään kantaa. Hoitaja kosketti hänen olkapäätään ja nyökkäsi kohti ovea. Antaa lasten nukkua rauhassa. ”Ehkä ne eivät olleetkaan niin kamalia”, hän mietti poistuessaan päiväkodilta.

Luku II, osa 4. Kiihdytyskaistapää

”Paina sitä kaasua!”, Väinö raivosi. Pää heilui puolelta toiselle, kädet hakkasivat rattia, hampaat kirskuivat toisiaan vasten. Mutta ei, edessä oleva auto vain hiljensi, eikä hänelle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin jarruttaa itsekin. ”Eikö se perhana osaa ajaa autoa?”, hän ajatteli raivoissaan, ja vilkuili hätäisesti olkansa yli mahdollisuutta päästä edellä olijastaan ohi. Mutta kiihdytyskaista loppu oli jo lähes saavutettu ja hänen nopeutensa oli pudonnut alle taajamanopeuksien samalla, kun viereisellä kaistalla autot huristivat ohi 130 km/h. Hän oli omasta mielestään oikea-aikaisella kiihdytyksellä ajanutkin itsensä pussiin, kun ei osannut varautua siihen, että edellä menevä auto ei uskallakaan liittyä muun liikenteen joukkoon. Miksi hänen pitää kärsiä muiden osaamattomuuden takia? Kun hän oli pitkään asiaa valiteltuaan vihdoin saanut valtiolta auton käyttöönsä, hän oli välittömästi lähtenyt muun liikenteen joukkoon harjoittelemaan. Itseluottamus oli suurempi kuin taitotaso, ja vain ihmeen kaupalla hän selvisi ensimmäisistä päivistään ilman kolhuja. No, kyllä se auto pariin otteeseen johonkin osui, mutta naarmut olivat niin pieniä, että hän kävi ostamassa paikkauskynän ja peitti jäljet kertomatta niistä kenellekään. Alku oli ollut melkoista haparointia, eikä nopeusmittaria tullut juuri katsottua, kunhan liikkui muun liikenteen mukana. Mutkiin tultiin liian lujaa, kaistanvaihdot olivat hätäisiä ja ilman suuntavilkkua, suojatien eteen ei ehtinyt pysähtyä ajoissa, saati keltaisiin valoihin. Mutta kilometrejä ja kokemusta alkoi kertyä, ja se näkyi ajamisessa. Enää hän ei vaivautunut katsomaan taustapeiliin, sillä takapuskurissa harvemmin ketään roikkui, nyt hän roikkui hitaampien perässä, toivoen hartaasti, että ne tajuaisivat ajaa alta pois. Ei hän omasta mielestään tehnyt mitään väärää, muu liikenne ei vain sopeutunut hänen ajoonsa. Ja nyt hän oli jumissa kiihdytyskaistan päässä ajettuaan liian lähelle edessä olevaa pikkuautoa, mokomaa kolmiovista kirppua, joka esti hänen 2,5 litraista turboaan pääsemästä elementtiinsä moottoritiellä. Että ihmistä voikin ottaa päähän! Viereisellä kaistalla autot sujahtivat ohi hänen mielestään liian lyhyin turvavälein, joten edes hänen autonsa ei ehtisi kiihdyttää niihin rakoihin pysähdyksistä. Hänen peräänsä oli ilmestynyt autoja, jotka soittivat heille torveaan. ”Älkää minulle tööttäilkö, se on tuon edessä olevan vika, ei minun!”, hän huusi itsekseen. Eihän sitä kukaan kuule tai huomaa, mutta se tuntui oikealta tavalta reagoida tähän tilanteeseen. Hän vilkuili jatkuvasti sivupeiliin ja olkansa yli löytääkseen edes pienen raon johon uskaltaisi änkeä. ”Eivätkö ne tolvanat huomaa meitä täällä? Väistäisivät vasemmalle kaistalle että me päästään tulemaan tielle”, hän mutisi itsekseen. Kyllä hän tiesi, ettei niin saanut tehdä. Hän oli asiasta puhunut aiemmin eräälle virastomestarille, joka kärsivällisesti kuunteli hänen valitustaan. ”Jos liittymästä tulijat oppisivat, että heille aina annetaan tietä, mitä silloin tapahtuisi, kun isolla tiellä olisi molemmilla kaistoilla paljon liikennettä, eivätkä ne pystyisikään väistämään?” Väinö ei jaksanut kuunnella vanhan miehen höpinöitä vaan huitaisi kädellään ja poistui, vaikka ymmärsi itsekin tämän puhuvan järkeviä. Mutta jouduttuaan pysäyttämään autonsa kiihdytyskaistan loppuun, hän todellakin toivoi muiden autoilijoiden olevan joustavampia ja vaikka rikkomaan tieliikennelakia, jotta hän vain pääsisi tästä pois. Silloin hän huomasi jonossa muita korkeamman ajoneuvon ja salamannopeasti oli kaikki selvää. ”Se on hitaampi rekka, joten sen edessä on vähän tyhjää kun muut ohittavat sen. Siihen menen, tuli mitä tuli!” Hän laittoi vilkun päälle ja käänsi auton kulman valmiiksi moottoritien puolelle, aiheuttaen kaistaa ajavissa autoissa hätäisiä pakkoliikkeitä vasemmalle. Heti raon alettua hän käänsi autonsa moottoritien kaistalle ja puristi rattia odottaen mahdollista rysähdystä. Sitä ei tullut, mutta kiihdyttämäänkään hän ei päässyt, sillä tuo tien tukko, tuo mitätön kirppu, lähti tien piennarta liikenteeseen ja tuli moottoritielle samaan aikaan, suoraan hänen eteensä. Molemmat kiihdyttivät nopeutta hiljalleen ja rekka roikkui jo uhkaavasti Väinön taustapeilissä. Rekan jouduttua hidastamaan vauhtiaan tuli vasemmalle kaistalle sopiva rako, johon Väinö painoi business-luokan autonsa kuin teiden valtias. Ohittaessaan kirppua hän katsoi vihaisesti sen kuljettajaa, ja näki ratin takana pelokkaan nuoren naisen, joka piteli rattia tarkalleen kymmentä vaille kaksi – asennossa ja nojasi lähelle tuulilasia. Ajatukset myllersivät Väinön päässä. Oliko hän omalla ajollaan aiheuttanut tuolle mahdollisesti vasta kortin saaneelle tytölle kauhun hetket kiihdytyskaistalla? Olisiko hän itse voinut toimia joustavammin ja siten estää tuon tilanteen syntymisen? Aiheuttiko tilanne tuolle tytölle mahdollisesti traumoja, jotka eivät ainakaan edesauta tämän kehitystä kuljettajana? Väinö koki tilanteesta niin voimakkaasti huonoa omatuntoa, että hän päätti jättää ajamisen siltä päivältä.

Luku II, osa 3. Tuska - Agony

Sitä tunnetta oli hankala kuvailla. Se oli kuin piikin pisto rintaan, mutta se tuntui vain sisällä. Eikä se ollut sellaista kipuakaan, vaan enemmänkin pistävää ahdistusta. Se sai aikaan kuristavan tunteen kurkussa. Onneksi hänen ei tarvinnut puhua kenenkään kanssa, sillä hän pelkäsi, että muut huomaisivat hänen ahdistuksensa. Ja silloin he tietysti kysyisivät siihen syytä. Hän vältteli käytävillä kulkemista, ettei vahingossakaan törmäisi kehenkään. Neiti Neuvonen oli tänään poissa, mikä oli vain hyvä, sillä hän jos kuka tunsi Väinön ja osasi lukea tätä kuin avointa kirjaa. Neiti Neuvonen olisi varmasti huomannut kaiken. Mitä hän olisi silloin kertonut? Tyypillisesti Väinö vain vältteli aihetta, pyrki siirtämään keskustelun muualle, mutta neiti Neuvonen oli liian hankala vastus, hän olisi varmasti kaivanut kaiken esiin. Muille hän varmasti pystyi esittämään vaikka kiukkuista tai huonovointista, mutta ei neiti Neuvoselle. Ei, häntä ei Väinö kykenisi huijaamaan. Miksi hän yleensäkään koki tällaista tunnetta? Eihän hän ollut tehnyt mitään väärää. Miksi hänen pitäisi olla varuillaan kuin rikollinen? Ei se ollut kiellettyä, missään laissa ei siitä mainittu, ei ollut säädöksiä tai lueteltu rangaistusten kovuuksista. Mutta silti hän koki samaa tunnetta kuin silloin lapsena, kun hän tiesi rikkovansa määräyksiä ja teki sen silti. Kiinnijäämisen pelko oli silloinkin kova, ja yleensähän hän jäi kiinni kun ei ollut muitakaan kenen niskoille syyn voisi vierittää, ja aina hän oli saanut ja kärsinyt rangaistuksensa. Nyt ei ollut sitä rangaistuksen pelkoa, vaikka joku saisikin selville sen, mitä hän oli tehnyt. Se tässä olikin niin hämmentävää. Toki hän ymmärsi, että asia ei ehkä moraalisesti ollut ihan niin hyväksyttävää, mutta toisaalta ei ollut moni muukaan asia, joita hän oli tehnyt, eikä hän niistä kokenut huonoa omatuntoa. Hän oli jopa tietoisesti rikkonut lakia – rikkomus tosin oli kaikessa kauheudessaan niin mitätön, ettei siihen olisi puuttunut edes virkavalta, vaikka olisi vieressä seissyt – eikä siitäkään kokenut kuin lyhyen hetken pientä jännitystä. Keltainen lehdistö olisi varmasti saanut siitä komeat otsikot: ”Kuningas rikkoi lakia – näyttää huonoa esimerkkiä kansalle!”, tai jotain vielä raflaavampaa. Mutta tästä tapauksesta edes ne tuskin saisivat tarinan aihetta painettavaksi lehtiinsä. Ja silti Väinö tunsi nyt tehneensä jotain anteeksiantamatonta. Millä hän saisi tämän tunteen tukahdutettua? Voisiko hän käydä ripittäytymässä? Vai saisiko hän mielenrauhan, jos jakaisi tämän asian jonkun kanssa? Hänellä ei vain ollut sellaisia ystäviä, joille uskoutua. Eipä hänellä ollut ystäviä ollenkaan. Hän halusi puhua aiheesta jonkun kanssa, mutta olisiko hän lopulta uskaltanut kertoa sitä? Mikä siinä oikein voi olla näin kauheata? Ei se ollut kiellettyä. Toki sitä paheksuttaisiin, mutta varmasti moni muukin oli tehnyt niin. Miten ne muut pystyivät nukkumaan yönsä? Onko hän ainoa, jonka mielestä se on niin kauhea asia? Suurenteleeko hän nyt asiaa, joka muiden mielestä ei olisi edes ongelma? Voisiko olla jopa niin, että jos hän kertoisi siitä jollekin, häntä vain kehuttaisiin eikä toruttaisi? Voisiko se olla niin? Epävarmuus kalvoi syvältä. Oli parempi, että hän vain pyrkisi unohtamaan koko asian, aivan kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tuon pahan olon täytyisi mennä pois kun hän ei itsekään asiaa enää muistaisi. Aika varmasti parantaa tämänkin ongelman, niin hän uskoi. Nyt piti vain saada mieli rauhoitettua ja ajatukset muualle, pois siitä asiasta. Kauas pois. Täytyy ajatella jotain muuta. Ihan muuta. Mutta ei sitä. Täytyy tehdä jotain mikä vie ajatukset muualle. Vai jääkö se kalvamaan häntä ikuisiksi ajoiksi?

Luku II, osa 2. Perustuslain muodot - Forms of Constitution

Lauri opiskeli viidettä vuotta lakia, kun Väinö tapasi hänet. Se oli yksi niistä monista virallisista kollegioista, joissa Väinö välillä kävi valtion edustajana. Häntä oli jo alkanut suunnattomasti väsyttää koko opetuskeskustelu, hän kun ei asiasta mitään ymmärtänyt, sillä eihän hän ollut koskaan itse mitään opiskellut. Neiti Neuvonen oli opettanut hänelle kaiken, mitä hänen piti elämässä tietää, eikä kotiopetuksessa tarvinnut miettiä koulumatkojen pituuksia, luokkakokoja, tuntisuunnitelmia, opiskelijoiden ikuista rahapulaa tai kouluruuan maittavuutta. No, ruuasta hän oli kyllä useasti valittanut - monesti varmasti ihan aiheettakin, sen hän myönsi – mutta muuten hän ei osannut asettua koululaisten ja opiskelijoiden asemaan. Ehkä juuri siksi hän tauolla kuuntelikin niin innokkaasti tuon nuoren lakiopiskelijan tarinoita huikeista opiskelijabileistä, ikuisesti muistiin jäävistä tapahtumista, ja ennen kaikkea tytöistä. Tuosta kaikesta hän oli jäänyt paitsi kotiopetuksessa, ja nyt hän tunsi todellista kateutta noita onnekkaita köyhiä opiskelijoita kohtaan, joilla oli vauhdikas vapaa-aika. Ei hänellä ollut aavistustakaan mistä ne palkkiot maksettaisiin, joita hän oli Laurille luvannut kun pyysi tätä satunnaiseksi neuvonantajakseen, mutta eipä tuo niiden perään ole kysellyt. -Me opiskelijat kutsumme sitä työtapaturmaksi. -Mitä tarkoitat tuolla? -No ensinnäkin, kukaan ei tainnut selvittää kunnolla, voiko tällaista yhdistelmää olla kuin kuninkaallinen tasavalta. Alkuvaiheessa ei millään tavalla eroteltu sitä, mikä osa valtion toiminnoista jäisi kuninkaan vastuulle ja mitä tulisi tasavallan hoidettavaksi. -Eikö se muka lue siinä uudessa perustuslaissa? -Perustuslaki on vain ylimalkainen säädös siitä, miten valtio toimii, mitkä ovat kansalaisten oikeudet ja velvollisuudet, se takaa uskonnonvapauden ja yhdenvertaisuuden… -Paitsi että kansalaisethan eivät ole yhdenvertaisia. -No ne ovat sitten oma lakinsa, mutta perustuslakiäänestyksessä pyydettiin kansalaisia äänestämään vain näistä yleisistä periaatteista, joilla kuningaskunta muutettiin kuningasvetoiseksi tasavallaksi. -Mutta enhän minä kuninkaana tätä valtiota johda vaan hallitus! Ei minulla ole sellaisia oikeuksia kuin pääministerillä. -Itse asiassa eduskunta johtaa valtiota, hallitus taas on niiden elimien edustus, jotka asioita vievät eteenpäin. Te olette ikään kuin presidentti, mutta niitä oikeuksia ja velvollisuuksia hallinnoi pääministeri, joka toimii hallituksen edustajana ja siten eduskunnan kautta koko kansan edustajana vaikka se periaatteessa kuuluisi teidän tehtäviinne. -Eihän tuosta nyt ota selvää. Eikö kukaan muka äänestyksen aikana huomannut tuollaista epäselvyyttä? -No, siinähän kävi virallisen historiakirjoituksen mukaan niin, että perustuslaki kopioitiin suoraan toiselta valtiolta ja vain presidentti nimitys vaihdettiin kuninkaaksi, koska kuningashuoneella oli hyvin vankka kansan tuki takanaan kaikesta tapahtuneesta huolimatta, eikä kansan tahtoa haluttu jättää huomiotta. Eli perustuslaki sinänsä on hyvin selkeä ja yksinkertainen. -Sinänsä! Juurihan te väititte että minulla kuuluisi olla pääministerin oikeudet, mutta perustuslain mukaan ei kuitenkaan ole? -Se ongelma taas ei johdu siitä perustuslain tekstistä, josta kansa sai äänestää, vaan siitä osasta, joka siitä puuttui, ja puuttuu yhä. Ja tulee aina puuttumaan ellei perustuslakia kirjoiteta uusiksi, mitä hallitus tuskin uskaltaa edes ajatella. -Miten niin puuttuu? Minulle väitettiin, että perustuslaki on kaikessa yksinkertaisuudessaan kattava ja sisältää kaiken tarpeellisen, vaikka siellä ei kuninkaan tehtävistä puhutakaan. Miten se voi samalla aikaa olla kattava ja puutteellinen? -Siinä onkin se varsinainen syy siihen, miksi me puhumme tässä tilanteessa työtapaturmasta. Katsos kun tehdään uusi laki, niin lain valmistelijoiden tulee tarkistaa vanhat lait ettei uusi ole niiden kanssa ristiriidassa. No tässä tapauksessa sellainen on, sillä tasavallassa ei ole kuninkaan oikeuksia vaan ne kuuluvat presidentille, ja hallitukselle. Kansa halusi kuitenkin säilyttää kuninkaan maan hallitsijana, koska se ilmeisesti katsoi vahvan johtajan tarpeelliseksi nykytilanteessa. Kun tilanne todellakin pakotti perustuslain valmistelijat tekemään työnsä hätäisesti, silloinhan alkoivat juuri nämä isot talouskriisit laajeta, oli sotia ja terrorismia, niin siinä päätettiin jättää ulkoisen yhtenäisyyden merkiksi jäljelle kuningaskunnan vanhat perinteet ja tavat. Uudessa perustuslaissa olisi pitänyt kovin yksityiskohtaisesti tarkentaa, mitkä vanhat kuningaskunnan lait jäävät voimaan ja mitkä vaihtuvat uusiin tasavaltaisiin lakeihin. Se kuitenkin kaikessa kiireessä jäi sinne tarkentamatta, mikä varmasti perustuslakia lukevan henkilön kannalta on todellakin hyvä asia, olisi nimittäin sivumäärä moninkertaistunut, joten vanhat kuninkaan oikeuksia määrittelevät lait ovat yhä voimassa, mutta niitä ei toteuteta, koska kaikki seuraavat uutta tasavaltaista perustuslakia. ”Voi pyhä laki sentään”, Väinö ajatteli, ”tämähän on hankalampaa ymmärtää kuin kolmannen asteen yhtälön derivaatta”, eikä hän tätä nykyä muistanut edes sen perusteita. Jotain siinä taidettiin kaavoissa vähentää, joten se voisi olla tarpeen näissä lakiasioissakin. Hän koetti kovasti mielessään karsia kuulemastaan epäolennaiset asiat ja yksinkertaistaa jäljelle jääneet asiat ymmärrettävään muotoon. Mutta vaikka hän miten sitä koetti mielessään järjestellä, hän ymmärsi vain, että hänellä on valtaa jota hänellä ei ole. ”Selvä. Ei kun… Asiaa pitänee yrittää lähestyä jotain toista kautta”, hän ajatteli, painaen päänsä käsien väliin. Miten häntä väsyttikin niin paljon? Pitäisikö avata ikkuna, että saa raitista ilmaa? Olisikohan keittiössä kahvia? Suklaata tekisi nyt mieli. Ei, ajatukset eivät millään asettuneet paikoilleen. Hän alkoi tuntea itsensä levottomaksi ja halusi nyt lähinnä pois täältä kirjastosta ja tekemään jotain aivotonta, vaikka pelaamaan maailmanvalloituspeliä netissä. Ei, sehän ei enää toiminutkaan hänen läppärillään sen tietoturvapäivityksen jälkeen. Jotenkin tässä piti päästä eteenpäin, siksi hän ajattelikin antavansa tehtävän Laurille, joka selkeästi näitä asioita ymmärsi. -Jos sinä lukisit tuon perustuslain läpi ja selvittäisit, mitkä minun oikeuteni oikein ovat? -Siihen ei ihan pelkkä perustuslaki riitä. -Mitä muuta siihen tarvitaan? -Perustuslaki siis antaa vain perusteet asioille, ja sellaisenaan se on ihan selkeä, mutta se ei kerro tarkasti, miten asiat hoituvat. -Missä ne sitten kerrotaan? -Perustuslain lisäksi on varsinaiset lait, kuten ympäristölaki, tieliikennelaki, joka muuten on sellainen byrokratian taidonnäyte, että onneksi se ei koske juurikaan teitä, sekä monia muita lakeja, jotka on kohdennettu johonkin yhteen kokonaisuuteen. -Onko siis olemassa jokin hallintolaki, jossa määritellään eduskunnan, hallituksen ja pääministerin, sekä tietysti kuninkaan tehtävät? -On, useita. Mutta ne eivät kerro tarkasti mitä kenenkin tulee tehdä ja mitä kukin hallitsee. Ne ovat sen verran ympäripyöreätä tekstiä, että ne ovat vain kuin kirjainpalikoita, joita laitetaan peräkkäin, että ne muodostaisivat sanoja. -Mistä sen sitten tietää mitä kenenkin pitää tehdä? -No lakien lisäksi on olemassa säädöksiä, jotka tarkentavat näitä lakitekstejä tilanteisiin, joissa ne eivät yksistään kerro kaikkea tarpeellista, ja sen lisäksi on vielä olemassa tulkintaohjeet, joissa kerrotaan, mitä nuo lait ja säädökset tarkoittavat kussakin tilanteessa. -Eli pitää etsiä perustuslain lisäksi oikeat tarkemmat lait, sekä niihin liittyvät säädökset ja tulkintaohjeet, jotta voisimme selvittää, mitkä minun oikeuteni kuninkaana ovat. -No, se ei ihan riitä. -Mitä tuohon muka voi vielä kuulua!? -Kuten jo aiemmin kerroin, perustuslakiin jäi virhe. -Niin, niin, ne vanhat lait jäivät voimaan. Entäs sitten? -Jotta voitaisiin todella nähdä, mitkä lainosat ovat voimassa ja käytössä, noita uusia ja vanhoja lakeja ja säädöksiä pitäisi verrata keskenään kaikilta osin, ja niitä sivuja on varmasti kymmeniä tuhansia. Eikä sekään vielä todennäköisesti riitä, sillä niissä hyvin varmasti on ristiriitoja, jotka eivät ratkea tekstejä lukemalla. -Kuka ne ristiriidat ratkaisee, hallitusko? -No ne todennäköisesti vietäisiin ensin perustuslakivaliokunnan, joka ei ole ollut toiminnassa sitten kansanäänestyksen, käsiteltäviksi, joka tekisi niistä oman lausunnon. Tämä menisi hallituksen käsittelyyn, joka esittelee asian eduskunnalle siinä muodossa, kuin näkevät hyväksi. Eduskunta sitten päättää, hyväksyykö se hallituksen esityksen vai laittaako sen uudelleen käsiteltäväksi. Jos eduskunta sen hyväksyy, siitä tehdään laki, joka tulee määrättynä aikana voimaan. -He voivat siis tehdä lain, joka määrää minulta pois kaikki oikeudet? Väinöä masensi. Hän oli jo hetken ehtinyt innostua asiasta ja mietti, voisiko hän määrätä lain, joka palauttaa hänelle kuninkaan oikeudet. Mutta määräysvalta oli siis eduskunnalla, jonka valitsee kansa. -No eivät suoranaisesti. Teillehän kuuluu lakien hyväksyntä- ja hylkäysoikeus. -Mikä oikeus!? Väinö ei ollut koko aikana, jonka oli ollut kuningas, saanut eteensä yhtään lakia hyväksyttäväksi. Ja nyt hän kuuli, että hänellä sellainen on. -Tasavallassa siitä huolehtii presidentti, mutta meidän perustuslaissa presidentti vaihdettiin kuninkaaksi. Kuitenkin kruunajaisiinne asti te ette ollut siinä asemassa vaan siitä huolehti valtionhoitaja, eli isänne poismenon jälkeen se oli äitinne, ja hän taas lähtiessään luovutti sen silloiselle pääministerille, joka ei ole sitä luovuttanut eteenpäin, vaikka se olisi vanhojen lakien mukaan pitänyt siirtyä automaattisesti teille kruunajaistenne jälkeen, mutta he ovat seuranneet uutta perustuslakia, eivätkä ole saaneet aikaiseksi järjestettyä vallanluovutustilaisuutta. Näin ollen uudet lait menevät yhä vanhalle pääministerille hyväksyttäväksi. -Eihän tuossa ole mitään järkeä. Miten henkilö, joka ei edes ole enää kansanedustaja, voi olla päättämässä asioista? Eikö sitä saada käskettyä pois häneltä? -Valtion yleisesti hyväksyttynä tapana on aina ollut se, että edeltäjä huolehtii luopumisesta, paitsi kuollessaan, jolloin siitä huolehtii kuolinpesän hoitaja. Ne tietyt protokollat ovat jääneet voimaan ja ihmiset noudattavat niitä kovin orjallisesti. Kukaan tuskin haluaa lähteä niitä rikkomaan ja käytännössä teettämään kaikille lisää työtä. -Entä jos minä haluan saada aikaan muutosta? Lähdenkö minä peräämään oikeuksiani hallitukselta vai kenen puoleen minä käännyn? -Te voitte esimerkiksi riitauttaa tällaisen asian. -Miten minä sen tekisin? -Te hankkisitte lakimiehen, joka vie asian eteenpäin käytännössä yksi lakiporras kerrallaan, eli ensin käräjäoikeuteen, sitten todennäköisesti hovi- ja korkein oikeus, joka luultavasti käskee perustamaan vanhan lain mukaisen perustuslakituomioistuimen, joka ei ole toiminut varmaan yli sataan vuoteen. -Kauanko tuossa menisi, ennen kuin asia tulisi ratkaistua? -Normaalisti riita-asiat kulkevat nuo kolme toimivaa oikeusastetta viidessä viiva kymmenessä vuodessa, ja siihen päälle kaikki muu eli ehkä kymmenen-viisitoista vuotta. Meidän valtakunnassa vallan kolmijaossa toimivat lähinnä nuo tuomioistuimet sekä kansanedustuslaitos. Väinö oli äärettömän tuskastunut. Hän oli lapsena seurannut, kuinka hänen isänsä oli jaellut käskyjä, ja asiat olivat hoituneet sen jälkeen kuin itsestään. Nyt ei tuota käskyä voinut antaa. Tuomioistuimet olivat huono keino yrittää vaikuttaa asioihin, sillä hän muisti erittäin selvästi, kuinka tuomarit olivat osoittaneet välinpitämättömyyttä hänen kruunaustaan kohtaan ja sanoneet ajan ajaneen kuningasvallan ohi. Heiltä ei siis ollut luvassa apua. Jäljelle jäi eduskunta, jonka jäsenet olivat kansan valitsemia. Väinön tuli siis lähteä peräämään oikeuksiaan kansan parista, muuten hänestä ei koskaan tulisi kunnon kuningasta.

Intermezzo: #MAGA2020

Kuninkaallisen kuuluu toimia paitsi esikuvana kansalleen, myös valtion edustajana ulkomaiden suuntaan. Tätä roolia varten kuninkaallisten koulutus aloitetaan jo parin vuoden ikäisestä. Tehtäviä toistetaan ja harjoitellaan niin kauan, että oikeat toimintatavat ja sanat tulevat selkäytimestä, ja sitten niitä harjoitellaan lisää. Nähdessään Yhdysvaltojen presidentinvaalien #USPresidentialElection2020 tuloksen, katosi Väinöltä kaikki harjoiteltu itsehillintä, ja hän antautui railakkaisiin ilon huudahduksiin. Hän säikähti omaa äänen voimakkuuttaan niin paljon, että kuunteli hetken hiljaa, lähestyisikö kirjastohuonetta jonkun palvelusväkeen kuuluvan askeleet, mutta kyettyään erottamaan vain jälkiasennetun ilmastointilaitteen ulinan putkistoissa, hän huokaisi keuhkot tyhjäksi, ja jatkoi uutisten lukemista. Tulos oli hädin tuskin varmistettu, ja sitä tultaisiin varmasti vielä setvimään päiviä, ellei viikkoja, mutta nyt näytti jo varmalta, että Donald ”Dumb” #realdonaldtrump joutuisi luopumaan paikastaan valkoisessa talossa. Vastaehdokas #JoeBiden ei herättänyt suuria odotuksia, mutta ei se voisi olla nykyistä presidenttiä huonompi vaihtoehto! Netti kuhisi, paitsi tyypillistä voittaja/hävinnyt-retoriikkaa, myös aivan mahtavia meemejä. Vasta viime viikonloppuna oli vietetty Halloween-juhlallisuuksia, ja Väinöä oli naurattanut aina uudestaan kuva, jossa joku oli kaivertanut kurpitsaan Trumpin naaman, ja kutsui sitä nimellä ”#trumpkin”. Jo pelkkä ajatus kuvasta nauratti. Ja nyt netti täyttyi uusista, älykkäistä vitseistä ja kuvista; itkupotkuraivarin saanut lapsi, jonka kasvojen kohdalle laitettu on Trumpin naama; The Apprentice –TV-sarjasta tuttu lausahdus ”you’re fired” liitettynä vähän joka tilanteeseen jne. Väinöä kutkutti jo ajatus, että millaista komediaa Saturday Night Live #nbcsnl saa aikaan, kun ovat tähänkin asti tehneet Trumpista karkeaakin pilaa. Jim Carrey toimi hyvin Joe Bideninä, mutta jatkossa voi presidentti-vitsit olla vähissä. Väinö koki olevansa tyytyväinen. Vaikka Soomi pienenä, lähes unohdettuna valtiona, ei kiinnittänytkään suurten maiden huomiota, oli aina olemassa riski, että juuri siksi se sopisi suurvaltojen johtajien tapaamispaikaksi. Pelkkä ajatus Trumpin kättelemisestä ja poliittisesti korrektien kohteliaisuuksien latelemisesta puistatti. Nyt sitä vaaraa ei enää olisi. Toisaalta taas jatkossa sosiaalinen media ei tarjoaisi enää yhtä paljon mielenvirkistystä, kun Trump-vitsit loppuisivat. Alkaisi taas tyypillinen korona-talous-koirankakka-kierros, jota oli kyllä nähty jo ihan liikaakin.

Luku II, osa 1. Low five

Hän tunsi olevansa vieläkin shokissa. Kaikki oli järjestetty niin nopeasti, ettei hän ehtinyt vastalausettakaan sanoa. Itse asiassa häneltä ei edes kysytty suostumusta, ilmoitettiin vain sen olevan ”valtion etujen mukaista”, ja loppuosa pääministerin puheesta katosikin sumuun. Neiti Neuvonen oli turhaan koettanut saada häntä nostamaan päänsä ja alaleukansa, molemmat valahtivat pian takaisin kohti pääsalin lattiaa yhtä varmasti kuin kivi putoaa maahan. Kaikki oli jo sovittu ja järjestelyt oli aloitettu, vain joitain vanhan kaavan mukaisia virallisia muodollisuuksia piti vielä ”hoitaa alta pois”, aivan kuin ne olisivat joitain ikäviä velvollisuuksia, joista kukaan ei halunnut huolehtia. Mutta niin vain hän oli kahden päivän jälkeen tässä samassa paikassa Suuressa salissa yhtä pöllämystyneenä kuin uutisen kuultuaan, aivan kuin ei olisi välillä muualla käynytkään. Mutta tilanne oli kuitenkin jo ihan toinen. Ihmisten määrä salissa oli lisääntynyt ja osa heistä oli hänelle entuudestaan täysin tuntemattomia. Hänellä oli yllään se sama inhottava virkapuku kuin muissakin merkittävissä tilaisuuksissa, mutta tällä kertaa tukalan tuntee toi tuo hänen vierellään seisova naishenkilö, jolla asiaa tuntui riittävän. Ei Väinö tuon naisen puheita kuunnellut, vaan yritti päässään ymmärtää, mitä näinä kahtena päivänä oikein oli tapahtunut, ja mitä ihmettä hänen pitäisi nyt tehdä. Vaikka häntä oli ahkerasti valmennettu monia erilaisia tilaisuuksia varten, miten niissä pitää käyttäytyä, miten pukeutua, mitä saa ja mitä ei saa sanoa – voitte vain kuvitella, kuinka paljon on kiellettyjä puheenaiheita! – mutta koskaan ei ollut puhetta hänen omista kihlajaisistaan. Nyt hän kuitenkin katseli hänelle valitun morsiamen suun liikkeitä tämän kertoessa mitä HÄN oli tehnyt ja mitä HÄN oli sanonut tai miten HÄN johtaisi maata kuningattarena. Normaalisti Väinö olisi ärsyyntynyt tuollaisesta omahyväisestä nasaalista, mutta nyt hän oli liian sekaisin kyetäkseen vaivaamaan päätänsä tuollaisella asialla. Neiti Neuvonen oli ilmeisesti ollut asiasta tietoinen jo ennen Väinöä, niin hyvät tiedot hänellä oli tulevien päivien ohjelmasta heti pääministerin lähdettyä. Hän ohjasi Väinön valmistautumiset suurella määrätietoisuudella aloittaen tulevien sukulaisten esittelyillä – kuvakansio oli valmiina jo pääministerin käynnin aikana – ja jatkaen siitä sujuvasti tulevien tapahtumien aikataulutukseen. Hääpäiväkin näytti olevan jo valittuna hänen puolestaan, eikä hän ollut vielä tavannutkaan tulevaa puolisoaan. ”Millainen tämä ruhtinatar Beatris on?”, hän kysyi neiti Neuvoselta, keskeyttäen tämän yksinpuhelun kihlauksen julkistamista edeltävän tapaamisen sisällöstä. Neiti Neuvonen oli vain hetken hölmistyneenä tästä keskeytyksestä, ja vastasi ”Hyvin tavanomainen kuninkaallinen”, aikoen jatkaa kesken jäänyttä selostustaan protokollan mukaisista puheenvuoroista. ”Mutta enhän minä ole koskaan edes tavannut häntä”. ”Kyllä olette”, oli neiti Neuvosen lyhyt vastaus. Väinö kuuli hänen äänessään selvää ärtymystä. Se oli jotenkin poikkeavaa siihen verrattuna, miltä hän yleensä kuulosti, kun Väinö sai hänen pulssinsa kiihtymään ”typerillä jutuillaan”, kuten hän asian ilmaisi, mutta Väinö ei halunnut jättää asiaa tähän. -Milloin minä olen hänet tavannut? -Latistanian kuninkaan ja kuningattaren kolmannen lapsen, prinssi Edvardin ristiäisissä. -Mutta siitähän on jo ainakin kymmenen vuotta! Eihän hän nyt enää samanlainen tyttö ole. -Tarkalleen viisitoista vuotta. Ihmisen luonne ei muutu, vain naama vanhenee. -Siis hänen on silloin täytynyt olla kolme vuotias. Onko muka kolme vuotiaalla jo luonne? Miten minä voin tietää, sovellummeko me yhteen? -Valtion edustajat ovat käyneet nämä asiat läpi ja todenneet teidät sopiviksi. -Eiväthän he voit tietää mitä minä haluan. -Sillä ei ole väliä. Teillä on kuninkaana oma tehtävä tässä valtakunnassa, halusitte sitä tai ette. -Entä jos minä en rakastukaan häneen. -Rakastukaa vaikka hevoseenne, pääasia, että tuotatte kuningattaren kanssa jälkeläisiä. Sitä teiltä odotetaan, ei muuta. -Mistä minä tiedän pitääkö hän minusta? -Läpsäiskää häntä vaikka pyllylle. Kyllä se teille sitten selviää! Neiti Neuvonen kuulosti kovin ärtyneeltä, joten Väinö katsoi paremmaksi olla hetken hiljaa. Väinö katseli kuvajaistaan peilistä. Hänen ensimmäisiä ajatuksiaan oli ollut huoli siitä, että hänen tuleva vaimonsa ei olisikaan hyvän näköinen. Nähdessään oman kalpean laihan olemuksensa peilistä hän ensimmäistä kertaa heräsi miettimään, kelpaisiko hän itse kenellekään. Ei hän mikään komistus ollut, mutta ei varmasti niitä rumimpiakaan. Laiha hän oli, joten lihavuudesta se ei jäisi kiinni, mutta lihaksia saisi olla hieman enemmän. Kasvoistaan hän ei löytänyt yhtään asiaa, jota ei olisi halunnut parannella. Ajatukset harhailivat omituisen verkkaisesti asiasta toiseen. Niinpä hän tarttui ensimmäiseen ajatukseen, josta sai kiinni: -Miksi minun halutaan menevän naimisiin näin nopeasti? -Valtion johto ajatteli, että se toisi hyvää mainosta meille tämän talouskriisin keskellä ja kohentaisi kansalaisten mielialaa. -Enkö minä olisi itse voinut valita puolisoa? -Teidän harkintakykyynne ei luotettu, ja syystäkin. -Tuon minä otan loukkauksena. -Sellaiseksi se oli tarkoitettukin. -Kai minä nyt olisin vapaiden kuninkaallisten naisten joukosta osannut sopivan valita, ei niitä niin montaa voi olla. -Ei ole. Vaihtoehdot olivat hyvin vähissä. Sopivan ikäiset olivat lähes kaikki jo varattuja sillä he ovat lähes järjestään teitä vanhempia. Jäljelle jääneistä toista ei voitu edes harkita maidemme välisistä suhteista johtuen, joten ruhtinatar Beatris oli ainoa sopiva vaihtoehto. -Enkö olisi voinut etsiä puolisoa muiden kuin kuninkaallisten joukosta? Näinhän Ruotsin ja Englanninkin perilliset tekivät. Miksi minä en olisi voinut tehdä samoin? -Sen ei katsottu olevan sovelias vaihtoehto. Valtio kaipaa piristystä talouteen ja Latistanian kanssa on mahdollista kehittää kauppasuhteita molempia hyödyttävällä tavalla. -Eli minä olen tässä tapauksessa vain kauppatavaraa? -Valtion johdon mielestä tässä kaupassa me voimme vain voittaa. Toki he toivoivat teidän siirtyvän häiden myötä Latistaniaan, mutta siellä on kyvykäs prinssi koulutettavana kuninkaaksi. Tuo kyvykäs prinssi seisoi tapaamisella isänsä vieressä kuin maailman valtias kuunnellen sisarensa vuolasta itsekehua hyväksyvä virne naamallaan. Väinö ei voinut millään ymmärtää, miten he voisivat jäädä tässä voitolle. Ainakaan hän ei henkilökohtaisesti löytänyt tilanteessa mitään voitettavaa. Hän katsoi tarkemmin tulevaa puheliasta vaimoaan. Pysty nenä, mutta ei ainakaan kovin suuri suhteessa muuhun kasvoon. Hieman pyöreyttähän tuolla oli, kuten hän oli huomannut Latistanian ja sen naapurimaiden naisilla olevan. Ehkä se johtui vain korkeasta elintasosta, liikaa sokeria ja rasvaa ravinnossa, liian vähän ulkotöitä. Meikki peitti kaikki mahdolliset ihon epätasaisuudet ja korostukset saivat kasvot näyttämään lähes luonnottomilta, nukkemaisilta. Vaatteet olivat selkeästi tarkkaan valitut, sillä niissä ei näkynyt yhtään ryppyä väärässä paikassa, vaikka ruhtinatar olikin muodokas, tahdikkaasti sanottuna. Siltä osin Väinö kokikin lievää tyytyväisyyttä. Hän oli nuorisosarjoja salaa katsoessaan – Jersey Shore ei kuulemma ollut hänen arvolleen sopiva ohjelma – alkanut kokea outoa mielenkiintoa naisten rintoja kohtaan. Hän oli aina pitänyt niitä enemmänkin pakollisena pahana, joita käytetään vauvojen ruokintaan, mutta nyt niiden näkeminen sai hänen sormensa kutisemaan ja hengitys alkoi tuntua raskaammalta. Entäs takamus sitten? Sitä hänen vieressään seisovalla nuorella naisella tuntui riittävän jaettavaksi asti. Mielessään hän pystyi jo näkemään tämän poseeraavan Kardashianin tyyliin, takamuksen keräävän kaiken huomion kuvassa. Ehkä hän sittenkin voi jäädä tässä voitolle. Hän tunsi jo hymyn nousevan huulilleen näistä ajatuksista, kunnes perusnegatiivinen minä heräsi taas henkiin. ”Entä jos hän ei pidäkään minusta? Mitä jos hän peruukin kaiken?” Ei hän olisi vielä halunnut mennä naimisiin, eikä ainakaan näin kovalla kiireellä tutustumatta ensin vastapuoleen kunnolla, mutta silti ajatus kaiken peruuntumisesta sai hänet hätääntymään. Hän ei omasta mielestään tuntenut mitään suuria tunteita tuota naista kohtaan. Oliko sillä lopulta väliäkään mitä hän tunsi, ehkä tärkeämpää oli, mitä tuo nainen tunsi. ”Mitä neiti Neuvonen päivällä sanoikaan hänelle..?” Muistellessaan saamiaan lukemattomia ohjeita, hän huomasi oikean kätensä ojentuvan suoraksi. Sormet hakeutuivat vierekkäin irtaantuen lopulta hieman toisistaan. ”Niinhän se olikin. Niin nanny sanoi”, hän mietti käden liikkuessa hitaasti takaoikealle. Hän oli jotenkin lumoutunut tuosta kädestään, jolla tuntui olevan oma tahto. Vain outo jyskytys hänen päässään häiritsi tilanteen upeutta, aivan kuin joku hakkaisi jykevää ovea hänen päänsä sisällä ja huutaisi jotain. ”..lä..e…tä..!” ”Mitä ihmettä se oikein tarkoitti? Aivan kuin joku huutaisi ’lähetä!’ ”, hän ajatteli samalla kun huomasi oikean kätensä lähtevän liikkumaan eteenpäin. Käden ottaessa vauhtia, hän tunnisti äänen neiti Neuvosen ääneksi ja ymmärsi samalla mitä se ääni hänelle huusi: ”Älä tee sitä!” Niin se huusi: ”Älä tee sitä!” Osumasta ei kuulunut samanlaista läsähtävää ääntä kuin elokuvissa. Aivan kuin tuo kiiltävästä kankaasta tehty kaunis mekko olisi estänyt ääntä pääsemästä karkuun. Väinö halusi nähdä, miten ruhtinatar Beatris reagoi tähän lähentymiseen, mutta terävä isku poskipäähän sai hänet hetkeksi näkemään vain outoja vilkkuvia valoja keskellä synkintä pimeyttä. Pimeyden väistyttyä hän huomasi katsovansa omaa heijastustaan salin musta-valko-ruudullisesta laattalattiasta. ”Lattiahan on kuin suuri shakkilauta”, hän huomasi ajattelevansa ja näki jo mielessään, kuinka hän siirteli linnan vartiomiehiä ruudusta toiseen. Kahteen päivään ei neiti Neuvonen ollut käynyt hänen luonaan. Hän ei ollut nähnyt näinä päivinä juuri ketään. Ruoka oli tuotu kaikessa hiljaisuudessa ruokasaliin ja vain kellon kilahdus kertoi pöydän olevan katettu. Aivan kuin henkilökunta olisi liikkunut seinien sisällä salaisia käytäviä pitkin häntä vältellen. Turvotus poskipäässä oli jo alkanut laskea. Jomotus kuitenkin jatkui ja tuntui vain yltyvän joka kerta, kun hän yritti kerrata sen päivän tapahtumia. Olikohan neiti Neuvonen suuttunut hänelle? Hänhän oli vain tehnyt kuten oli neuvottu, aivan kuten ennenkin. Hän tunsi outoa syyllisyyttä kaikesta aiheuttamastaan hälinästä. Vieraat olivat poistuneet nopeasti ja äänekkäästi, pääministerin seuraten perässä. Ehkä hän ei sittenkään toiminut tilanteessa toivotulla tavalla, vaikka hänestä tuntui, että hän oli ainoa, joka siitä kärsi. Mielipahaa helpotti vain kommenttiketju nuorison chatissä: ”Kuulitteko, mitä Väinö oli tehnyt? Aika jätkä! Respect!” ”Ei olis siit uskonu.” ”Way to go, dude!” jne. Ehkä hänellä oli vielä mahdollisuuksia kasvaa oikeaksi kuninkaaksi.

Luku I, osa 10. Salainen Palvelu - Secret Service

Pöytä oli oikeastaan lievä pettymys kaiken tapaamista edeltävän jännityksen jälkeen, jonka kutsu saapua kuulusteluihin oli aloittanut. Pöytä oli aivan tavallisen, puunvärisen työpöydän näköinen; tietokone näyttöineen toisessa reunassa, vastakkaisessa reunassa pari lokerikkoa, joista kurkisti sekalaisia papereita, keskellä tummanharmaa kirjoitusalusta, jota vasten nojasi kaksi suurta kouraa, jotka pitelivät vaaleanruskeata kansiota. Väinön puolella pöytää oli sentään näkösuojana levy, joka esti näkemästä vastapäätä istuvan miehen jaloista kaiken muun, paitsi mustien kenkien kärjet. Huone oli vaatimattoman kokoinen, ehkä noin kolme kertaa neljä metriä, ja kalustettu hyvin askeettisesti, lähinnä liukuovilla varustetuilla arkistokaapeilla. Tavanomaiseksi voisi sanoa myös kansiota pitelevää miestä; kulmikkaat kasvot, leuassa heikosti erottuva sänki, lyhyet tummanruskeat hiukset tarkasti jakaukselle kammattuna. Mitään muuta mieleenpainuvaa ei noissa kasvoissa ollut. Ääni sen sijaan herätti kunnioitusta, jopa hieman pelkoa. ”Te siis sanotte olevanne itse tämä henkilö?” Kysymys vyöryi päälle kuin kaukainen ukonjyrinä. Se ei noudattanut tyypillistä kysymyslauseen lopussa kohoavaa sävelkulkua, vaan painotus sai sen kuulostamaan enemmän syytökseltä. Kysyjä oli mahdollisesti työstään johtuen tottunut esittämään enemmän väitteitä kuulusteltaville kuin kysymyksiä, jotka olisivat saattaneet paljastaa, ettei hän tietänytkään totuutta, vaan ainoastaan epäili. Lievä vasemman kulmakarvan kohoaminen kuitenkin paljasti Väinölle sen olevan kysymys. ”Halusin esiintyä keskustelupalstoilla incognito,” hän vastasi. ”Inko-mikä?” Nyt intonaatio oli voimakkaasti loppua kohti nouseva. Toisiaan kohti rypistyneet kulmakarvat nousivat keskellä hassusti pystyyn. Väinö huomasi ihmettelevänsä, miten tuo salaisen palvelun kuulustelija kykeni pitämään kasvonsa muuten täysin ilmeettöminä ja muuttumattomina. Hänen päässään kävi nopeasti ajatus, että se voisi olla kätevä temppu osata esimerkiksi hallituksen esittelyissä. ”Tarkoitan, että halusin esiintyä anonyyminä.” Kuulustelijalla ei karvakaan, mistä Väinö tiesi, että valitsi jälleen väärän sanan, mikä vaati pikaista korjaamista: ”Eli en halunnut, että kukaan tunnistaisi minua noilla keskustelupalstoilla.” ”Eli sinä väität olevasi tämä Michael the first.” Kuulustelija lausui nimimerkin huolitellun hitaasti, kuin varmistuakseen, että lausuu sen varmasti ymmärrettävällä englannin kielellä. ”Kyllä. Valitsin itselleni tällaisen pseudonyymin, eli aliaksen, siis nimimerkin. Ajattelin, että häntä ei osata yhdistää minuun.” ”Ketä häntä?”, kuului monotoninen kysymys, ja tässä vaiheessa Väinö koki, ettei keskustelun toinen osapuoli ollut se Salaisen palvelun penaalin terävin kärki. Muutenkin koko ajatus Salaisesta palvelusta tuntui kovin nurinkuriselta. Nimenä osaston nimi oli kyllä kovin loistelias, suorastaan herättää mielikuvia agenttiseikkailuista, mutta se ei ole kovin salainen nimi. Itse asiassa, kun Väinö saapui määrättyyn osoitteeseen kaupungin keskustassa, hänen katseensa kiinnittyi ensin oven vieressä olevaan suureen plakaattiin, jossa luki ”Soomen Salainen Palvelu – Soome Secret Service”. Aika salaista. ”Käyttäisivät edes lyhenteitä, kuten MI5 tai KGB tai CIA”, hän ajatteli. Aulassa oli seinällä taulu, josta pystyi näkemään työntekijöiden nimet ja toimistojen sijainnit. ”Vakoilua helpottamaan varmaankin”, mutisi Väinö ja puisteli päätään. Mutta Väinö ei tuntenut asian taustoja. Maailmansotien välillä oli hetki, joka oli vakoojien kulta-aikaa Soomessa. Sijaintinsa vuoksi Soome oli otollinen paikka käytettäväksi etappina vakoilumatkoilla. Lisäksi Soomen perinteisiin on vähintäänkin keskiajalta lähtien kuulunut ongelmien välttely. Valtio on kääntänyt suuntaa kuin tuuliviiri ja kumartanut aina suurimman uhan suuntaan. Niinpä eräästä pääkaupungin perinteikkäästä ravintolasta tuli lopulta paikka, jossa eri valtioiden vakoojat saattoivat turvallisesti tavata toisiaan, Soomen edustajat mukaan lukien. Toimintaa ei ollut tarpeen peitellä, kirjekuoret ojennettiin suoraan pöydän yli, ja vihollismaiden agentit saattoivat ryypätä keskenään yömyöhään jakaen toisilleen sellaista tiedustelutietoa, mitä pitivät omalta kannaltaan soveliaana. Kun tähän lisätään Soomen valtion jatkuva pyrkimys avoimuuteen ja läpinäkyvyyteen kaikessa sen toiminnassa, ei pidetty enää tarpeellisena peitellä omien vakoojien henkilöllisyyttä. Olihan ne kaikilla tiedossa jo muutenkin. Jopa alun perin vakoilutoiminnan peiteyksikkönä käytetty Kalastustalouden suunnittelutoimisto, poistettiin valtion virastoista, ja sen rakennus muutettiin Salaisen palvelun toimistoksi. Olihan se toisaalta ollut melko outoa, että näin pienellä valtiolla oli lähes sata henkeä työllistänyt suuri toimisto keskellä pääkaupunkia, kun päätoimisia kalastajiakaan ei ollut niin montaa. ”Siis kuka on tämä ’hän’, josta te puhuitte?” Kuulustelijan otsaan ilmestyi uusi ryppy kuin osoittaen, että nyt hän pohti kuulemiaan asioita vielä kovemmin. ”Käytin tässä itsestäni puhuessa kolmatta persoonaa. Näinhän teki tietääkseni myös Julius Caesar.” ”Ja kuka tämä Julius taasen on?” Kuulustelijan äänen voimakkuus kohosi hieman samalla, kun hän suoristi ryhtiään, vaatimattoman näköisen puutuolin narahtaessa. ”Hän oli entinen valtiomies ihan, mutta hän on jo kuollut.” Väinö vastasi ärtyneenä hieman liian nopeasti ajattelematta tarkemmin sanojaan. ”Ja mihin hän kuoli?” Ei, kuulustelija ei ollut se terävin kynä, pikemminkin liitutaulun liitu, Väinö ajatteli, ja korotti jo itsekin ääntään vastatessaan: ”Hänet puukotettiin. Oma poikakin osallistui tähän rikokseen.” Tässä vaiheessa Väinön järki painoi jarrua minkä pystyi. Kuulustelijan silmät olivat suurentuneet ja hän otti tyhjän paperin eteensä, johon oli aikeissa alkaa raapustamaan muistiinpanoja. ”Mutta rikos on tapahtunut kauan sitten ja syyllisetkin ovat saaneet rangaistuksensa”, Väinö ehti nopeasti lisäämään. Salaisen palvelun mies näytti kovasti pettyneeltä. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen hän ympäripyöreästi selosti, miten ja miksi he olivat kiinnittäneet huomiota Väinön kommentteihin sosiaalisessa mediassa. Häntäkin siis tarkkailtiin. Jatkossa Väinö miettisi tarkkaan, mitä uskaltaa somessa kirjoittaa.

Luku I, osa 9. Autonkuljettaja - The Driver

Hän istui ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevan keittiön pienen sivupöydän äärellä syömässä aamupalaa, kuten oli tehnyt lähes säännöllisesti jo parin kuukauden ajan. Aamuvuorossa oleva keittäjän apulainen oli tuonut aamupalatarpeet pöytään, mutta siihen palvelu jäi. Väinö oli itse joutunut opettelemaan, kuinka leipä paahdetaan hassussa paahtimessa, jossa leipä laitetaan päälle kuin liukuhihnalle, joka imaisi leivän hitaasti sisäänsä ja sylkäisi paahdettuna alapuolelta lautaselle. Ensimmäisellä kerralla hänen piti pidätellä itseään, ettei olisi työntänyt leipää - ja samalla sormiaan - syvemmälle laitteeseen, niin hitaasti se leipää kuljetti. Nyt hän osasi jo käyttää tuoremehupuristinta ja kahvinkeitintäkin. Kahvia oli onneksi yleensä valmiina siihen aikaan, kun hän alakertaan hiipi, ei hän siitä niin hyvää saanut aikaiseksi kuin keittäjät. Kaukaisilta tuntuivat jo ne päivät, kun heille kannettiin aamupala makuuhuoneeseen hopeatarjottimella. ”Kaikki on nyt paremmin kun olemme kuninkaallinen tasavalta”, hänelle toistettiin useasti, mutta hän ei osannut sanoa, kenen kannalta asiat ovat nyt paremmin. Keittiön ikkunat olivat kapeita ja korkeita, ja vaikka keittiössä oli hänen mielestään tehokas ilmastointi, ikkunoita tunnuttiin pidettävän auki aina kun sää sen salli. Nytkin hän katseli avonaisesta ikkunasta pihalle, kuinka kevyt tuulenvire värisytti pensaita ja kuunteli, kuinka kaupungin liikenteen melu kasvoi ihmisten suunnatessa töihin. Hän havahtui ajatuksistaan tajutessaan, että koko tämän ajan, jonka hän oli katsellut pihan pensaita, siellä oli seissyt joku. Tarkemmin katsottuna se joku näytti olevan mies, joka oli pukeutunut tummansiniseen pukuun ja koppalakkiin, ja poltteli rauhallisesti tupakkaa rappukaiteisiin nojaten. ”Kukakohan tuo oikein on?”, hän ajatteli mielessään, kun kylmä tuulahdus kertoi jonkun astuneen keittiön ovesta sisään. -Neiti Neuvonen, kuka on tuo mies tuolla ulkona? -Teidän autonkuljettajanne. -Onko minulla autonkuljettaja? -On. -Onko minulla siis autokin? -Ei ole. -Mihin minä tarvitsen autonkuljettajaa, jos ei minulla ole autoakaan? -Kuljettamaan teitä virallisissa tilaisuuksissa. -Mutta juurihan te sanoitte, ettei minulla ole autoa. -Ei olekaan. -Millä hänen sitten on tarkoitus minua kuljettaa? -Valtio järjestää auton. -Enkö minä voisi itse ajaa, jos minulla olisi auto? -Ette voi. -Miksi en? Onhan minulla ajokorttikin. -Se ei ole soveliasta. -Mitä autonkuljettajani tekee silloin, kun minua ei tarvitse kuljettaa? -Hän on valmiudessa. -Ai mitä varten? -Jos teitä tarvitsee kuljettaa. Jotenkin Väinöstä tuntui, ettei tämä keskustelu johtaisi mihinkään ja hän jäi mietteissään katsomaan ulos ikkunasta, kuinka kuljettaja sytytti toisen tupakan. ”Mihin minä oikein kuljettajaa tarvitsen, onhan minulla omakin ajokortti?”, hän tuumaili. Sen ajokortin hän oli kyllä saanut käytännössä tyhjästä, sillä kukaan ei silloin tarkistanut kirjallista koetta, ja ajokoekin oli melkoisen epäonnistunut, mutta hänen suoritustaan vain kehuttiin. Siihen aikaan kuninkaallisilla oli vielä valtaa kansaan ja hänellä valtaa päättäjiin, sillä hän joutui käyttämään kaikki 16-vuotiaan teinin temput, kunnes hänen isänsä suostui päästämään hänet ajo-opetukseen. Eikä hän ollut juurikaan ajanut autoa kolaroituaan isänsä urheiluauton heti ensimmäisenä päivänä. Mutta heränneestä ajatuksesta hän ei halunnut luopua. -Jos minä kuitenkin ottaisin isäni auton käyttöön, ja kuljettaja sekä auto voitaisiin vuokrata aina tarvittaessa. Tällöin voisimme luopua omasta kuljettajasta kokonaan. -Se ei valitettavasti käy. -Miksi ei? -Ensinnäkään teillä ei enää ole isänne autoa. -Kuinka niin? Tuollahan sen tallissa pitäisi olla! -Kaikki kuningaskunnan omaisuus siirtyi tasavallan omistukseen perustuslain muutoksen myötä, myös isänne autot. -Ainahan sitä voi uuden auton ostaa. Sanoitte ”ensinnäkin”? -Kuljettajaa ei voida irtisanoa. -Miksi ei? -Hänellä on irtisanomissuoja. -Mikä suoja?? -Irtisanomissuoja. Kaikille kuningashuoneen työntekijöille myönnettiin irtisanomissuoja. Heitä ei siis voi erottaa. -Kai siihen jokin takaraja laitettiin? -Ei itse asiassa laitettu. -Kuka ihme tuollaisen sopimuksen on mennyt hyväksymään? -Äitinne ollessaan valtionhoitaja. Väinö oli menettänyt ruokahalunsa. Hän oli kuvitellut saavansa hallittavaksi kuningaskunnan rajoitetuin oikeuksin, mutta joka päivä hän löysi uusia outouksia nykyisestä järjestelmästä, joka tuntui vievän häneltä vähätkin oikeudet. Mitä kaikkea olikaan tapahtunut niinä hulluina vuosina, jolloin kuningaskunta ajelehti ilman kunnollista valtionjohtoa? Hän todellakin tarvitsi apua tämän kaiken ymmärtämisessä, eikä hänen lastenhoitajansa ollut oikea ihminen auttamaan. Ja kumpi oli lopulta oudompaa, Soomen valtiomuoto, vai se, että neiti Neuvonen teititteli häntä?

Luku I, osa 8. Hallituksen esittely - Government introduction

Tällä kertaa puku tuntui puristavan enemmän kuin koskaan. Tai siltä se ainakin tuntui. Se kiristi selästä, kaulasta, kaikkialta. Se oli liian kuuma näihin tilaisuuksiin ja tehty joustamattomasta kankaasta, joten liikkuminenkin oli hankalaa. Kaiken lisäksi siinä roikkuivat ”pakolliset” miekka, mitalit ja muut koristeet. Hän ei ymmärtänyt millään, miksi hänen täytyi pitää sitä typerää pukua. Eihän kenelläkään muulla ollut tavallista tummaa pukua erikoisempaa asua. Vain pääministerillä oli puvun päällä paksu kultainen kääty. Väinö olisi mielellään vaihtanut oman sotisopansa tuollaiseen käätyyn, joka ei massiivisuudestaan huolimatta näyttänyt vaivaavan pääministeriä millään lailla. Kun hän vaatteita pukiessaan kritisoi mokomaa ilveilyä, neiti Neuvonen totesi: ”Nuori herra lopettaa sen kitinän ja pukee reippaasti päälle. Kuningas on aina pukeutunut näihin tilaisuuksiin seremonia-asuun ja tulee aina pukeutumaan”. Vastaan väittäminen ei vienyt asiaa eteenpäin, vaan hän joutui ahtamaan itsensä siihen samaiseen kauheaan asuun, joka hänelle tehtiin kruunajaisiin. Eihän hän ole enää pituuttakaan kasvanut, joten miten se voi näin kauheasti puristaa? Onko hän kenties lihonut? Ei ainakaan punnitustuloksen mukaan. Eikä hän myöskään ollut mikään urheilullinen poika, joka olisi käynyt salilla lihaksia kasvattamassa. Pukua ei myöskään oltu pesty, sillä se ei olisi kestänyt edes kastumista. Ja kyllä se puku haisikin kauan kruunajaisten jälkeen! Hän oli sinä päivänä hionnut varmasti kymmenen litraa nestettä, ainakin sen verran. Eikä se ollut edes kuuma päivä! Kaikki siinä puvussa ärsytti häntä: Sisälläkin piti kantaa mukanaan painavaa hattua, eikä kättä saanut lepuuttaa miekalla, vaan kädellä pidettiin miekkaa juuri oikeassa asennossa. Ja sitten vielä nuo miljoonat kilkuttimet rinnassa, joita hän ei ollut omalla toiminnallaan ansainnut; niitä taidettiin jaella ihan jakamisen ilosta. Sotilasarvoltaan hän oli jo kapteeni, vaikka ei ollut päivääkään käynyt armeijaa, mutta kuninkaan tulee olla upseeri, näin sanottiin. Eipä tässä maassa moni muukaan käynyt armeijaa vaikka se olikin miehille pakollista. Loputonta lykkäystä tai vapautuksen sai melkein millä verukkeella tahansa valtiomuodon vaihtumisen jälkeen. Tämä oli johtanut mm. siihen, että uusia upseereja ei armeijaan palkattu ja nykyisten keski-ikä alkoi lähetä jo viittäkymmentä vuotta. Jokaista viittä varusmiestä kohden löytyi armeijasta yksi upseeri, eikä se johtunut upseerien suuresta määrästä. Neiti Neuvonen oli aikojen saatossa kehittänyt suorastaan taiteeksi kyvyn kiinnittää Väinön huomion silloin, kun tämä teki jotain väärin. Nytkin tuskin kukaan muu huomasi sitä vihjausta, jolla nanny kiinnitti Väinön huomion itseensä, eikä Väinöllä ollut vaikeuksia ymmärtää vihjettä, jolla nanny käski lopettaa kaulan venyttelyn. Mutta kun se korkea kaulus hankasi ikävästi! Hän oli niin keskittynyt pukunsa kiroamiseen, ettei ollut kuunnellut sanaakaan maatalousministerin puheesta, mutta eipä sillä ollut väliäkään. Ainahan sen puheet koskivat vain maatalouden ongelmia; joko on kuivaa tai sataa liikaa, tai sitten on liian kuuma tai kylmä, ja lopuksi maatalouden tulot kasvavat liian vähän ja menot liian paljon. Kaikesta tästä huolimatta ne maatilojen omistajat, joita hän oli tavannut, tuntuivat vain lihovan ja rikastuvan päivä päivältä. Ennen näissä tilaisuuksissa sai sentään käydä kansalaiset itse kertomassa näkemyksiään, mutta kuninkaallisen tasavallan aikana tapa oli muutettu hallituksen esittelyksi. Eikä yksikään hallitus ollut tähän mennessä esitellyt yhtään hyvää uutista. ”Kiitos näistä tärkeistä näkemyksistänne, ministeri Nieminen, olette tehneet ministeriössänne erinomaista työtä”, aloitti Väinö kovaan ääneen keskeyttäen maatalousministerin puheen. Tuo roikkuvaposkinen ministeri jäi hölmistyneenä tuijottamaan pääministeriä suu auki, aivan kuin odottaen ohjeita. Mutta siihen ei Väinö aikonut antaa mahdollisuutta, vaikka tunsikin niskassaan, kuinka neiti Neuvonen lähetti tulenpalavia vihaisia katseita hänen suuntaansa. ”Näin kuninkaan ominaisuudessa ajattelin ehdottaa pientä muutosta tähän esittelyyn. Voisimmeko tehdä vaikka niin, että se, jolla on jotain oikein hyvää kerrottavaa, aloittaisi seuraavaksi ja sen jälkeen voisimme keskustella siitä, kuinka siihen on päästy? Kuka aloittaa?” Ministerit ja virkamiehet eivät osanneet tehdä muuta kuin vilkuilla toisiaan. Väinö ei halunnut antaa tilaisuuden lipsua käsistään, vaikka tunsikin äänensä muuttuvan jännityksestä kimeämmäksi. Hän halusi tehdä muutoksia, ja omasta mielestään hän oli keksinyt hyvän muutoksen näihin tylsiin tilaisuuksiin. ”Eikö kukaan halua aloittaa? No minäpä aloitan. Tänään on ollut hyvä sää, eikä viimeisten tietojen mukaan yksikään juna ollut eilen myöhässä. Tämä lienee melko harvinainen tilanne, vai mitä liikenneministeri Petronen?”. Ministeri ei saanut ääntä suustaan, vaikka selkeästi halusi jollain tavalla kommentoida kuninkaan tietoja. Eihän hänellä itsellään ollut vastaavia tietoja käytettävissä, vaikka hän miten selaili papereitaan ja haki katseellaan apua virkamiehiltään. ”No mitäpä sanoo energiaministeri Vattinen? Viime aikoina ei ole ollut myrskyjä, joten sähkökatkojakaan ei liene ollut?” Vattiseen näytti iskevän sama tauti kuin Petroseen; suu kävi mutta mitään ei kuulunut. Muut ministerit näyttivät hätääntyvän huomatessaan, että kuningas saattoi kysyä jonkin hankalan kysymyksen keneltä tahansa ja alkoivat hätäisesti kehittämään neuvonpitoa avustajiensa kanssa. Neiti Neuvonen oli vaivihkaa hivuttautunut Väinön viereen ja sai pelkällä olemassaolollaan Väinön tuntemaan itsensä jälleen mitättömäksi hiirulaiseksi kissapetojen aitauksessa. Pääministeri Kauranen sai koottua itsensä ensimmäisenä, olihan hänellä sentään kullattu kääty mahtinsa merkkinä, ja julisti röhisevällä äänellään: ”Jospa palattaisiin takaisin agendaan. Opetusministeri Tuskanen, lienee teidän esittelynne vuoro”. Ja niin jatkui hallituksen esittely loppuun ilman uusia keskeytyksiä. Vaikka Väinö ei tällä kertaa saanutkaan muutettua inhoamiaan hallinnollisia tapoja, jäi hänen sisäänsä kytemään jokin pieni kipinä siitä, että hänellä on kaikesta valtiomuodon rajoitteista huolimatta edes mahdollisuus vaikuttaa asioihin. ”Tämä ei jää tähän”, hän ajatteli kuunnellessa puolikorvalla koulujen loppumatonta ongelmien listaa.

Luku I, osa 7. Yksityisyys - Privacy

Ensimmäinen tunne lapun nähdessään oli hämmästys. Lähes yhtä nopeasti kuin hän ymmärsi viestin sisällön, vaihtui tunne raivoon. ”Kuinka he kehtaavat? Tämä on suorastaan järkyttävä loukkaus! Loukkaus yksityisyyttäni kohtaan! Osoitus luottamuksen puutteesta, ja törkeä sellainen!”, hän puhisi mielessään rutaten lapun nyrkkiinsä. Hän ei edes kyennyt keksimään sopivaa ilmausta niille niljakkaille maan matosille, jotka olivat tämän menneet tekemään, ja lupaa kysymättä! Kengät mielenosoituksellisesti kopisten hän marssi ympäri huonettaan, ja nenästä kuuluva tuhina kertoi hänen suuttumuksestaan. ”Kenelle voin tästä valittaa? Menenkö suoraan tekijän luokse ja huudan mielipiteeni hänen naamalleen? Ei, se ei olisi kuninkaan arvolle sopivaa. Teenkö valituksen hallituksen edustajalle, ja jos, niin kenelle heistä? Ei, hallitus ei näihin asioihin puutu, ja vaikka puuttuisivatkin, niillä aina kestää liian kauan saada mitään aikaan.” Hänellä oli tunne, että hänen oli aivan pakko päästä purkamaan vihaansa jollekulle, mutta hän ei vain millään tuntunut keksivän sopivaa henkilöä. Neiti Neuvonen oli aina huolehtinut siitä, että hän puhuu oikeita asioita oikeille ihmisille. Yleensä hänen ei edes tarvinnut mennä niiden ihmisten luo vaan he tulivat HÄNEN luo. Niin oli hänen maailmansa mennyt sekaisin, ettei hän keksinyt ketään muuta purkauksensa kohteeksi kuin lastenhoitajansa, joten hän riuhtaisi sisäpuhelimen käteensä ja oli jo painamassa pikavalintaa, kun se pieni ääni siellä jossain pään sisällä sai hänet lopulta pysähtymään. Se tunne, jonka hän sillä hetkellä koki, oli lamaannuttava. Se ei ollut kauhua, mutta sai hänet tuntemaan samoja oireita, kuin kerran lapsena, kun hän piiloa leikkiessään jäi suuren matka-arkun sisään jumiin. Aivot kävivät ylikierroksilla etsien poispääsyä tilanteesta, mutta kroppa ei reagoi käskyihin. Sisäpuhelimen vihreä merkkivalo oli ainoa, johon hän pystyi keskittymään, kun ajatukset kiersivät jo uutta kehää. Mitä kaikkea valtion tietoturvapalvelu olikaan tehnyt hänen tietokoneellaan? Hän muisti lapun tekstin sanatarkasti katsomatta sitä, mutta ei osannut päätellä, mitä se käytännössä tarkoitti. He olivat siis ’varmistaneet tietokoneen turvallisuuden’. Mitä se siis tarkoitti? Olivatko he vain päivittäneet virustorjunnan ja selaimen? Vai olivatko he varmuuskopioineet tietokoneen? Pääsivätkö he näkemään, mitä hän oli koneella tehnyt? Milloin viimeksi hän oli muistanut tyhjentää selaimen välimuistin? Onko koneessa nyt mahdollisesti jokin vakoiluohjelma, jolla häntä tarkkaillaan? Kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä. Niitä tuntui riittävän, toinen toistaan pahempia. Oliko hänellä tietokoneella jotain sellaista, jota hän ei halunnut muiden näkevän? Ei, ei hän voinut tästä nannylle puhua. Hän oli yksin tämän ongelman kanssa. Hän laittoi puhelimen pois ja istui tuolille läppäri sylissään haluamatta kuitenkaan avata sitä. ”Jos ne vaikka kaappaavat sen kameran ja katsovat sillä, mitä hän tekee”. Hän alkoi pohtia, mitä kaikkea tietoa kone hänestä sisälsikään. Joissain sovelluksissa hän oli antanut sille luvan tallentaa salasana. Ne kun menivät niin helposti sekaisin ja niiden näppäily aina alussa oli niin raskasta ja aikaa vievää. Nyt hän toivoi, ettei olisi ikinä tallettanut niistä yhtään. Vaikka hän olisikin tyhjentänyt sopivasti nettiselaimen historiatiedot, pikavalikoissa oli linkkejä, joita hän ei halunnut muiden tietävän. Näkevätkö ne niistä tiedoista, kuinka hän on juorulehden sivuilta katsonut kuvat, kun joku julkkis on taas sopimattomasti ”vilauttanut”? Onko siinä oikeastaan mitään väärää? Sivutissi oli päivän sana, eikä hänellä ollut mitään valittamista siitä muotisuuntauksesta. Ainakin näkisivät, ettei hän katso sieltä miesten kuvia. Vai klikkasiko hän silloin sen uutisen auki siitä urheilijamiehestä, joka kulki alasti loma-asunnon terassilla? Ei, näistä asioista ei todellakaan voi puhua neiti Neuvosen kanssa. Niin hän jäi mietteisiinsä kykenemättä avaamaan tietokonetta uudestaan.

Luku I, osa 6. Se tunne, kun sinua ei kaivata - The feeling, when you are not missed

Hän oli tottunut kuulemaan linnassa monenlaista hälinää, pidettiinhän siellä useita virallisia valtion tapahtumia, mutta tällä kertaa paraatiovien takaa kuulunut puheensorina herätti hänen mielenkiintonsa. Ehkä ajoittain kuuluvat voimakkaat nauramisen äänet olivat syy uteliaisuuteen, eihän virallisissa yhteyksissä kenelläkään ole hauskaa. Hän oli huomaamatta saapunut aivan ovien viereen. Hänelle ei ollut kerrottu, että tänään olisi jokin tapahtuma Pienessä salissa, joksi tilaa paraatiovien takana kutsuttiin. Ei se oikeastaan edes ollut muita saleja pienempi. Sinne oli yleensä valtiollisissa tapaamisissa katettu pöydät, jotka olivat täynnä mitä erikoisempia suolaisia ja makeita herkkuja, sekä tietysti linnan salaisella reseptillä tehtyä boolia. Väinö arvelikin nimityksen johtuvan juuri ruokapöydistä, sillä ne tekivät Pienessä salissa liikkumisen ahtaaksi. Se oli hänen mielestään jopa kauniimpi kuin Valtakunnansali, jossa arvovaltaiset vieraat otettiin vastaan, tai Suuri sali, jossa enemmistö tapahtumista järjestettiin. Kaikilla saleilla oli oma tyylinsä, ja Pienen salin kellertävät seinät ja kultaiset koristeet sulautuivat täydellisesti toisiinsa korostaen kupolikaton yksinkertaisia koristeita. Erehdyttävästi porsaan röhkimistä muistuttava – tai ainakin Väinön mielestä se kuulosti porsaalta, vaikkei hän koskaan sellaista ollut elävänä nähnytkään – naurahdus oli helppo tunnistaa pääministeri Kaurasen ääneksi. Tuo tanakka maalaismies ei hallinnut ensimmäistäkään oikeaoppista käytöstapaa virallisissa tilaisuuksissa, mikä ärsytti suunnattomasti Väinöä, jota oli pienestä pitäen opastettu korrektiin käyttäytymiseen. Mutta kansa oli hänen Maalaispuolueensa äänestänyt suurimmaksi ja niin tuosta tilanomistajasta tuli pääministeri, jo kolmas sellainen Soomen kuninkaallisen tasavallan aikana. Muita ääniä hän ei paksujen tammiovien takaa tunnistanutkaan, mikä vain lisäsi uteliaisuutta. ”Mikä minua estäisi tuonne menemästä?”, hän ajatteli. ”Onhan minulla kuninkaallinen oikeus osallistua virallisiin tapahtumiin, ja vaatteetkin ovat sopivat virallisiin tilaisuuksiin.” Ja niin uteliaisuus vei voiton, vaikka jossain pääkopassa alkoi kumista kulunut sananparsi ’uteliaisuus tappoi kissan’ neiti Neuvosen äänellä. Ennen kuin hän oli kunnolla ehtinyt edes tajuamaan tuota ääntä jonkinlaiseksi varoitukseksi, huomasi hän jo avanneensa Pieneen saliin johtavan palvelijoiden oven ja astuvansa keskelle hallituksen jäsenten ja valtion virkamiesten äänekästä seuruetta. Sali hiljeni nopeasti kaikkien kääntyessä katsomaan nuorta kuningasta. Hän näytti varmasti typerältä seistessään siinä oven vieressä iäisyydeltä tuntuvan ajan kykenemättä liikkumaan eteen tai taakse. Mutta historiallisten perinteiden mukaan, joita hänelle oli taottu paksuilla nahkakantisilla ja järkyttävän pölyisillä kirjoilla, kuningas ei peräänny, joten hän otti reippaasti nuo muutamat askeleet pääministerin seurueen luo aivan kuin sinne hän olisi alun perin ollutkin matkalla. Hän tervehti koko seuruetta virallisen protokollan mukaisesti, vastaukset sen sijaan olivat lähinnä mutinaa. Ehkä joku saattoi sanoa jopa ”kuningas”, mutta siitä ei Väinö pystynyt olemaan varma. Tervehtimisiä seurannut hiljainen hetki tosin oli kaikille yhtä selvä, ja varmasti yhtä vaivaannuttava. Ei kuulunut puheensorinaa, ei naurahduksia, vain pientä supattelua kaukaisemmista ihmisryhmistä. Tästä ei ollut perääntymistä ilman kolahdusta joskus niin ylpeään mieleen, joten hänen tuli keksiä pikaisesti jokin keino päästä pois tilanteesta edes hieman itsetunnon rippeitä säästäen. ”Oli mukava nähdä pitkästä aikaa, herra pääministeri. Tapaamme sitten hallituksen esittelyssä.” Hän oli niin ylpeä itsestään, kun tällaisessa tilanteessa kykeni muistamaan myöhemmin viikolla pidettävän pakollisen virallisen löpö-löpö tilaisuuden, jossa hallituksen jäsenet käyvät esittämässä näkemyksiään kuninkaalle. Lyhyet tervehdykset seurueen muille jäsenille, sekä majesteettiset nyökkäykset muille paikalla olijoille, jonka jälkeen hän selkä suorana asteli takaisin ovelle, ja kuin omaa tahtoaan vastustaen hän korostetun hitaasti avasi oven, astui takaisin omaan valtakuntaansa ja sulki oven perässään. Lukon naksahdus oli kuin merkki, joka antoi koko olemukselle luvan vaipua synkkyyteen ja ryhti valahti suupielien tahtiin kohti kiiltävää parkettia. Tuijottaessaan omaa vääristynyttä kuvajaistaan lattiasta, hän kuuli kuinka puheensorina kiihtyi oven takana ja ihmiset uskalsivat taas nauraa ääneen. ”Varmasti nauravat minulle”, hän ajatteli ja ymmärsi nyt, miten pahalta ihmisestä voi tuntua kun tajuaa, ettei häntä kaivata joukkoon. Kulkiessaan linnassa nuorena prinssinä, kaikki aina pysähtyivät askareissaan tervehtimään häntä. Hän niin kovasti kaipasi takaisin lapsuuteen.

Luku I Osa 5. Nanny

”Miksi meidän pitää käydä läpi näitä kanslian raportteja? Näiden sisällöllä ei ole mitään tekemistä nykyisyyden kanssa. Täällä käydään läpi kuukausitasolla sellaisia kuningaskunnan asioita, jotka nykyään ovat tasavallan asioita”. ”Koska näin on säädetty”, oli neiti Neuvosen koruton vastaus. Väinö I oli jo osannut varautua siihen, että vastaus noudattaisi samaa kaavaa, jota hänen lastenhoitajansa, entinen kotiopettajansa ja nykyinen neuvonantajansa, neiti Neuvonen oli käyttänyt niin pitkään kuin hän vain kykeni muistamaan. Niin monimutkaista kysymystä ei ollutkaan, johon neiti Neuvonen ei olisi kyennyt löytämään tyhjentävää enintään nelisanaista vastausta, joka ei kuitenkaan anna kysyjää tyydyttävää vastausta. Väinö oli joskus nuoressa uhmakkuudessaan koettanut jallittaa lastenhoitajaansa keksimällä vastaukseen aina jonkin jatkokysymyksen, mutta huomasi pian kysymysten ja vastausten kiertävän loputonta kehää ja antoi lopulta periksi. Hänen nannynsä ei ollut aina yhtä yrmeä ja hankala. Hän oli käytännössä viettänyt koko lapsuutensa tämän kanssa, kokenut kaikki ilot ja surut yhdessä, käynyt läpi kaikki kasvun vaiheet vaippaikäisestä tähän päivään. Hän ei edes kyennyt muistamaan, oliko hän joskus istunut isänsä tai äitinsä sylissä. Vanhempiaan hän näki lähinnä virallisissa tilaisuuksissa. Perhekuviakin varten hänen lastenhoitajansa huolehti pukemisesta, vei kuvauksiin vanhempiensa luokse ja välittömästi kuvauksen jälkeen pois. Hän oli joskus jopa erehtynyt sanomaan tätä äidiksi, mutta sai siitä sellaisen nuhdesaarnan, ettei samaa virhettä enää toistanut. Oli heillä ollut hauskaakin yhdessä, mutta kuninkaan kuoleman jälkeen oli neiti Neuvonen muuttunut kovin alakuloiseksi. Väinöä ihmetytti, kuinka voimakkaasti nanny oli kokenut sen, kun hän itse ei tuntenut mitään suuria tunteenpurkauksia. Kuningas-isä oli huolehtinut Väinön koulutuksesta neiti Neuvosen kanssa. Monesti oli isä saapunut paikalle kesken oppitunnin ja pyytänyt neiti Neuvosta keskustelemaan kanssaan Väinön asioista, ja sen aikaa Väinölle annettiin jokin tylsä lukutehtävä tai vastaava. Kerran hän oli hiipinyt heidän peräänsä vierashuoneen oven taakse kuullakseen, mitä hänestä puhuttiin, mutta hän kuuli vain omituista voivottelua ja säikähti suuresti, että hänen isänsä rankaisee neiti Neuvosta huonosta työstä. Molemmat näyttivät kovin vaivaantuneilta palatessaan kirjastohuoneeseen ja se sai palan nousemaan Väinön kurkkuun. Hänen isänsä mentyä pois, Väinö suorastaan syöksyi halaamaan neiti Neuvosta itku silmässä, eivätkä edes nuhteet kuninkaalliselle sopimattomasta käytöksestä saaneet häntä pahoittamaan mieltään enempää. Monta päivää hän muisti olla nannylleen mitä tottelevaisin oppilas, kunnes taas jokin vähäpätöinen moite sai hänet kiivastumaan, kuten hänellä lapsena oli valitettavana tapana. Tuijottaessaan yhden raportin lukuja (entisten) säätyläisten siviilisäädyistä, hän jäi miettimään, miksi neiti Neuvosella ei ollut miestä. Tokihan tällä oli nyt jo ikää, mutta nuorempana tämä oli ollut oikeastaan ihan kohtalaisen hyvän näköinen. Olihan Väinö kuullut keittiössä piparivarkaissa ollessaan jotain puhetta neiti Neuvosesta ja jostain miehestä, mutta koskaan hän ei ollut nähnyt nannya yhdenkään miehen kanssa. Hän oli kysynyt tältä asiasta mielestään kovinkin vaivihkaisesti, mutta nanny oli asian heti tajunnut, ja sanoi, että ”onhan minulla jo yksi mies; sinä. Eiköhän siinä ole miestä tarpeeksi vaivoiksi asti”. Ei hän silloin ollut asiaa ymmärtänyt, eikä tainnut ymmärtää vieläkään. Mutta niin pahasti alkoivat nämä ajatukset häntä vaivata, että paiskasi liioitellut teatraalisesti raportin pöytään ja puuskahti: ”Jos minä olen kerran kuningas, enkö minä voi päättää, mitä raportteja minulle tuodaan?” ”Voi lapsi hyvä, et sinä näitä asioita päätä.” ”Onhan minulla kuninkaana joitain oikeuksia, kai minä voin tehdä uudet määräykset?” ”Sinulla ei ole sellaista valtaa, että voisit tehdä määräyksiä, sinä vain hyväksyt ne.” ”Mihin tarvitaan kuningasta, jolla ei ole valtaa määrätä asioista?” Neiti Neuvonen huoahti ja laski paperit käsistään: ”Kun valtakunnasta tehtiin kuninkaallinen tasavalta, päätösvalta siirrettiin hallitukselle. Kuninkaan tehtävä on valvoa hallituksen toimintaa, siihen kuitenkaan puuttumatta.” ”Miten minä voin heitä valvoa, jos en voi heidän toimiinsa puuttua?” ”Kukaan ei ole väittänyt tämän valtiomuodon olevan täydellinen, mutta se on kansan tahto, ja sinun tulee toteuttaa kansan tahtoa. Ala siis lukemaan niitä raportteja, sillä kanslia on ainoa kanavasi kansan ja sinun välillä.” Ja näin neiti Neuvonen onnistui taas sekoittamaan pienen Väinö-kuninkaan pään, eikä hän ollut yhtään varma, vastasiko nanny hänen kysymykseensä, voiko hän muuttaa sääntöjä vai ei? Ehkä hänen tulisi löytää joku toinen kertomaan hänelle, mitä tasavaltainen kuningaskunta tarkoittaa.

Luku I, osa 4. Väino I

”Väinö!” Neiti Neuvosen huuto kuulosti lähinnä rääkäisyltä. Hän säikähti sitä niin suunnattomasti, että paiskasi läppärin kannen kiinni suhteettoman lujaa. ’Toivottavasti se ei hajonnut’, hän mietti laittaessaan läppärin kainaloon ja noustessaan ylös kirjaston sikarituolista, jossa hän oli loikoillut poikittain. Ehkä hän vielä oli mielessään pieni poika, joka pelkää jäävänsä kiinni jostain kielletystä, kuten väärästä istuma-asennosta, joka ”ei sovi kuninkaalliselle” neiti Neuvosen mukaan. Onhan noita vääräsäärisiä ja muita liian läheisistä sukulaissuhteista johtuen sairaina syntyneitä kuninkaallisia nähty historiassa ennenkin. Hän ei ihmeemmin eroaisi joukosta vaikka selkä olisikin hieman kumara liiasta tietokoneella pelaamisesta. ”Täällähän sinä olet. Onko nuori herra unohtanut miten kelloa luetaan kun ei ruoka-aikaan osaa pöytään istua?” Neiti Neuvonen kuulosti tänään tavanomaisen äksyltä ja Kuningas Väinö I käyttikin perinteisen pahoittelulitaniansa saadakseen rauhassa kävellä ruokahuoneeseen. ”Hmph, no, olkoon. Väinö laittaa tossua toisen eteen ja menee syömään ennen kuin ruoka jäähtyy. Minä syön siinä samalla niin saadaan heti ruoan jälkeen aloitettua kanslian raporttien lukeminen”. Harmistuksesta tuhisten Väinö jätti tietokoneensa pöydälle ja lähti laahustamaan kohti ruokahuonetta. ”Väinö ei raahaa niitä kenkiään”, neiti Neuvonen ohjeisti hänen selkänsä takana. Hän ei tiennyt, ärsyttikö häntä enemmän kuninkaan kanslian tylsääkin tylsempien ja sisällöltään turhaakin turhempien raporttien lukeminen vai se, että neiti Neuvonen kutsui häntä hänen etunimellään. ’Väinö. Kuka voi olla niin julma lasta kohtaan, että nimeää hänet Väinöksi?’, hän mietti. Eikö hänen vanhemmillaan ollut mielikuvitusta vai halusivatko he jo ristiäisistä lähtien tehdä hänestä naurettavan? Miksi häntä ei voinut nimetä jollain uljaalla ja historiallisella kuninkaallisella nimellä kuten Frans, Carl tai Friedrich? Olisihan hänen isovanhemmistaan löytynyt vaikka millaisia upeita nimiä kuten Aleksanteri tai Gustav, mutta ei. Hänelle piti antaa nimi Väinö Kalervo Mikael. Tuota Mikael nimeä hän olikin käyttänyt englanninkielisenä muunnoksena keksiessään itselleen aliaksen nuorten chat-palstalle; MichaelTheFirst. Tuosta käyttäjänimestä häntä ei varmasti tunnistettaisi ja hän saisi rauhassa keskustella muiden ikäistensä kanssa netissä. Kavereita kun hänellä ei tässä valtakunnan nurkassa ollut. ”Mitä se Väinö taas unelmoi? Ruokaa suuhun kuin olisi jo!” Neiti Neuvosen äkäinen ääni havahdutti hänet ajatuksistaan ja hän automaattisesti korjasi asentoaan tuolissa. Olihan ruokailua harjoiteltu pienestä pitäen ja hän oli oppinut, että yleensä kun hänelle puhutaan ruokapöydässä, se tarkoitti moitetta hänen ruokailutavoissaan. Ainakin opetusmalli oli juurtunut syvälle selkärankaan, mutta positiivisia muistoja se ei herättänyt. Yrittäessään pyydystää puoliraakoja, tai virallisemmin al dente, kasviksia täydellisen epäergonomiseen haarukkaansa, hänen ajatuksensa harhailivat takaisin lapsuuteen. Oli hänellä lapsena ollut ystäviä, tai niin hän ainakin kuvitteli. Niistä ajoista, jolloin hän leikki kuninkaanlinnan pihalla palvelijoiden lasten kanssa, oli kulunut jo vuosia, eikä hän ollut enää varma, mitkä niistä muistikuvista olivat oikeita, ja mitkä olivat hänen mielikuvituksensa tuotetta. Kun hän väitti muistavansa linnan takana olevaan tammeen ripustetun keinun, neiti Neuvonen sanoi: ”Älä höpötä omiasi. Ei siellä ole koskaan mitään keinua ollut”. Oliko hän lapsena keinunut siellä Mikon, Liisan tai häntä neljä vuotta vanhemman Taavin kanssa vai ei? Tuntui, kuin menneisyyttä pyyhittäisiin pois sitä mukaan, kuin hän vanheni. Ainoa henkilö, jonka olemassaolosta hän oli enää varma, oli tuo pöydän toisella puolella suu mutrussa kasviksia syövä neiti Neuvonen. Suuressa ruokasalissa kuului vain Kuningas Väinö Ensimmäisen ja hänen lastenhoitajansa ruokailuvälineiden hiljainen kolahtelu ruusuposliinisia lautasia vasten.

Luku I, osa 3. Kuningas ilman kuningaskuntaa - King without a kingdom

Ovet olivat massiiviset, lähes neljä metriä korkeat pariovet, joiden yläpuolella oli puoliympyrän muotoinen kauniisti koristeltu kohokuva. Ovien täytyi olla raskaat, sillä ne olivat täyttä puuta ja kaikki upeat kaiverrukset oli koristeltu kullalla. Jättimäiset saranatkin oli koristeltu näyttämään joltain menneisyyden merkittävältä tapahtumalta, jossa mahtavat aateliset suojelevat valtiota voimakkailla käsillään pitäen vainoojat oven ulkopuolella. Ovien täytyi olla jonkun ovien valmistajan elämäntyö, niin valtavasti niiden tekemiseen on nähty vaivaa vuosisatoja sitten. Mutta nyt nuo saranoina toimivat kädet eivät pitäneet vihollisia ulkona vaan häntä sisällä. Noissa ovissa oli hänen valtakuntansa raja. Niiden tällä puolella hän oli kuningas, hallitsija, ja toisella puolen hallitsi tasavaltaa hallitus. Hänen ei edes sallittu kulkea noista suuruutta kuvaavista paraatiovista, vaan hänen täytyi käyttää samaa sivuovea, joka kuningaskunnan aikaan oli ollut palvelijoiden ovi. Pieneksi oli käynyt hänen valtakuntansa, se samainen metsien verhoama ylpeiden ihmisten valtakunta, jota hänen isänsä vielä muutama vuosi aiemmin oli suurella ylpeydellä hänelle esitellyt. Kaikkialla, minne he olivat menneet, oli kansaa kerääntynyt tervehtimään heitä iloisina. Nyt jos hän edes vilkaisi tuon palvelijoiden pienen valkoisen parioven taakse, häntä mulkaistiin oudosti, aivan kuin he kysyisivät häneltä ’no mitä nyt?’. Hänen isänsä hartiat olivat aina näyttäneet niin mahtavilta ja leveiltä, kuin ne olisivat kyenneet kantamaan koko maan kaikki murheet ja viskaamaan ne Etelämereen. Hänen omat hartiansa eivät pitäneet selässä edes koulureppua vaan aina toinen remmi roikkui käsivarrella. Outoa sinänsä, että hänelle oli lapsena pitänyt saada koulureppu, kun hän oli kuitenkin kotiopetuksessa. Olihan siitä toki saatu komea valokuva otettua, kun hän ikään kuin aloitti koulutiensä viisivuotiaana, vaikka ainoa muutos aiempiin päiviin oli siinä, että lastenhoitaja neiti Neuvosesta tehtiin myös opettaja neiti Neuvonen. Jossain noiden ovien tällä puolen oleskeli tuo samainen neiti Neuvonen, josta hänen kruunajaistensa jälkeen oli tehty neuvonantaja neiti Neuvonen. Lastenhoitaja/opettaja/neuvonantaja neiti Neuvosella oli oma asunto alemmassa kerroksessa, mutta yleensä hän kulutti aikaansa täällä linnan toisessa kerroksessa, jossa oli tuoretta kuningasta lapsena hoitanut ja opettanut. Olihan täällä toki tilaa. Kaupungin keskustan neliöhinnoilla laskettuna hän asui melkoisessa luksuskämpässä. Oli neljä vessaa ja kolme kylpyhuonetta. Pari makuuhuonetta oli jätetty nukkumistiloiksi hänen oman makuuhuoneensa lisäksi ja lisäksi oli kirjastohuone, työhuone, ruokahuone ja muutama muukin huone, eikä yksikään niistä ollut kovin pieni verrattuna neiti Neuvosen asuntoon. Ei hän ollut edes vaivautunut selvittämään kuinka paljon neliöitä tässä hänen jäljelle jääneessä valtakunnassaan oli, mutta sen hän tiesi, että verrattuna kaupungin ällistyttävän pieniin perheasuntoihin, neliöitä oli PALJON. Ja hänelle oli jäänyt kuninkaanlinnasta hallittavaksi vain itäsiiven yläkerta. Hän koetti mielessään laskea, montako perheasuntoa kuninkaanlinnaan saisi mahtumaan, mutta lukuun ottamatta neiti Neuvosen asuntoa ja keittiötä, hän ei ollut käynyt linnan alemmissa kerroksissa, eikä siten osannut hahmottaa linnan todellista kokoa. Tähän oli siis huvennut hänen valtansa rajat. Hän oli kuningas ilman kuningaskuntaa. No, ainakin hänellä oli kämppä kaupungin keskustassa merinäköalalla.

Luku I, osa 2. Norsu - Elephant

Hän vihasi sairastamista. Hän vihasi sitä, miten mitätön kuumeilu sai hänet tuntemaan itsensä voimattomaksi. Hän vihasi sitä, miten kurkkukipu teki hengittämisen vaikeaksi. Hän vihasi sitä, miten yskiminen sattui rintaan. Hän vihasi sitäkin, miten ruoka muuttui mauttomaksi sairastaessa. Mutta ennen kaikkea hän vihasi sitä, miten hän ärsyyntyi pienestäkin asiasta ollessaan sairas. Ja hän oli ollut sairas KAUAN! Hän ei muistanut milloin tämä kaikki oli alkanut. Hän vain muisti olleensa jatkuvasti kipeänä ainakin siitä asti kun hänen isänsä oli kuollut. Ja siitähän oli jo vuosia. Lääkäri kävi kolme kertaa viikossa ja teki aina samat testit. Mitään ne eivät kuitenkaan kertoneet, mutta aina se puoskari löysi uusia lääkkeitä määrättäväksi. Hänet lähetettiin jopa Sveitsiin kylpylään hengittämään parantavaa vuoristoilmaa, mutta hän sai sieltä vain keuhkokuumeen ja tuli entistä kipeämpänä takaisin. Että se puoskari ärsytti häntä. Hän tökki ruokaa haarukallaan. Keittiö oli viime vuosina muuttanut ruokalistojaan ahkerasti ja hänelle tuotiin välillä hyvinkin erikoisia ruokia, joista hän ei ollut koskaan kuullutkaan. Nytkin hänen edessään oli perunamuusia, vihanneksia sekä pieniä pyöreitä lihasta tehtyjä palloja, jotka kuulemma olivat Ruotsissa suorastaan kansallisherkku. Eikä hän kyennyt maistamaan juuri mitään, mikä ärsytti häntä suuresti. Vielä enemmän häntä ärsytti ruokailuvälineet, jotka olivat olleet katettuna väärään paikkaan pöydässä. Hänen paikkansa oli aina ollut ikkunan puolella keskellä, ja nyt ne oli katettu oven puolelle. Että se ärsytti! Kaiken lisäksi ruokailuvälineet oli asetettu väärälle etäisyydelle lautasesta. Kaikelle oli tarkat paikat ruokapöydässä ja niitä tuli noudattaa! Palvelun taso oli selkeästi laskenut ja se ärsytti häntä. Hän koetti leikata vihanneksia veitsellä, mutta eihän siitä mitään tullut, sillä veitsessä ei ollut juurikaan terää, ja sehän oli ärsyttävää. Kun ruokailuvälineet oli aikanaan päätetty vaihtaa kotimaisiin tuotannon tukemiseksi, hän oli kysynyt veitsien tylsyydestä hovimestarilta. Kuulemma Soomessa ei tehty teräviä ruokailuvälineitä siksi, että haluttiin suojella kansalaisia mahdollisilta leikkuuhaavoilta. Tiettävästi kotimainen tuotanto ei ole siitä yhtään kasvanut vaan ihmiset toivat ruokailuvälineitä ulkomailta. Se oli ärsyttävää. Hän luopui yrityksestä syödä ruokansa loppuun, sillä hän pelkäsi liian suurten vihannesten palasten sattuvan kurkkuun nieltäessä. Ruokailuyritys oli saanut hänet hyvin ärtyneeksi. Hän tuijotti salin päädyssä olevaa valtion virallista vaakunaa. Punaiselle taustalle oli suurella tarkkuudella piirretty norsu, jolla oli värikkäin jalokivin ja kukin koristellut päähine sekä loimet. Kohotetussa kärsässään se piteli keskiaikaista piikkinuijaa. Sitä hän ei ollut koskaan ymmärtänyt, miksi vaakunaan oli pitänyt valita juuri norsu. Kun hän oli sitä kysellyt, ei siihen löytynyt keneltäkään varmaa vastausta. Joku oli arvellut, että sillä haluttiin symboloida Soomen kansan ominaisuuksia. ”Kyllä varmaan, jos ominaisuudet ovat pitkä muisti ja pienet aivot”, hän arveli. Aina tunnuttiin muistelevan sitä, miten hyvin asiat olivat ”silloin ennen”, mutta kukaan ei keksinyt, miten asiat saataisiin nykyään toimimaan yhtä hyvin kuin ”silloin ennen”. Että tuo norsu ärsytti häntä. Näillä leveysasteilla ei yksikään norsu selviäisi hengissä luonnossa, sillä kesätkin olivat viileämpiä kuin Afrikan talvet. Olisivat edes valinneet afrikkalaisen norsun eikä tuollaista repalekorvaista intialaista norsua. Häntä ärsytti niin, että hän päätti mennä takaisin nukkumaan.

Luku I, osa 1. Kukka - Flower

Luku I, osa 1.

Siinä se seistä törrötti keskellä pihaa. Se ei kuulunut siihen. Se oli täysin ympäristöstä poikkeava, suorastaan häiritsevän erilainen. Se oli kuin roiskaisemalla sotkettu maisemamaalaus. Kuin punainen aaltoviiva tekstinkäsittelyohjelmassa. Että se häiritsikin pahasti silmää! Aivan kuin se olisi ilkkunut hänelle, ”tässä minä olen etkä sille mitään voi”. Hän tuijotti sitä sisäisesti kiehuen, omaa voimattomuuttaan kiroten. Miten jokin noin mitätön asia voikin ottaa niin pahasti päähän? Ehkä se itsessään ei ollut syy siihen, että se niin pahasti hänen sielunrauhaansa häiritsi. Ehkä syy oli enemmänkin siinä, että hän oli vasta alkanut ymmärtämään omaa voimattomuuttaan tämän kaiken edessä. Voimattomuutta? Mutta hänhän oli KUNINGAS! Miten kuningas voi olla voimaton omassa valtakunnassaan? Miten yksi kukka – ei, ei edes kukka vaan rikkaruoho – voi olla mahtavampi kuin kuningas, jonka nurmikolla tuo keltainen pieni kasvi heilui tuulessa ympäröivää nurmea korkeampana? Hän ei vain voinut käsittää sitä. Ei olisi tarvittu kuin pieni nipsaus saksilla, tai peukalo-etusormiote, ja tuo häiriötekijä olisi poistettu näköpiiristä. Mutta ei. Hän ei voinut muuta kuin voimattomana tuijottaa tuota naurettavaa pikku kasvia ikkunan takaa. Tai niin hänelle ainakin väitettiin. ”Enkö voisi vain käydä itse repimässä tuota kukkaa pois nurmikolta?”, hän oli kysynyt. ”Ette voi”. Vastaus oli yhtä tylyn kuuloinen kuin se oli lyhytkin. Ei mitään hänen arvoaan korostavaa ilmaisua kuten ’Teidän Korkeutenne’, ei edes mitään sanaa, joka olisi osoittanut vastaajan ymmärtävän hänen tilanteensa absurdiutta, kuten ’valitettavasti’. ”Ette voi”. Siinä kaikki. Hän oli jo lapsuudestaan tottunut siihen, että lastenhoitaja/kotiopettaja, joka nyt oli myös hänen virallinen neuvonantaja, ei sanoja tuhlaillut. ”Vain itsestään epävarma ihminen puhuu puhumisen vuoksi”, oli hänellä tapana sanoa. Ei hän ollut sitä koskaan tarkentanut sen enempää vaikka prinssi, nyt siis kuningas, oli sitä tivannut. ”En ymmärrä mitä tarkoitatte neiti Neuvonen”. ”Ymmärrät sitten vanhempana”, oli vastaus. Ehkä hän ei ollut vielä tarpeeksi vanha, vasta kaksikymmenvuotias pikkupoika. PikkuKUNINGAS! No, oli hän sitten pieni tai iso, tarpeeksi hän ei kuitenkaan ollut, että olisi saanut laiskan puutarhurin liikkeelle poistamaan tuo keltaisen kukanretaleen hänen nurmikoltaan. Vaikka kyseessä olikin kuninkaallinen puutarha, oli puutarha rajattu hänen valtansa ulkopuolelle. Oikeastaan hän ei edes tiennyt, mihin hänen valtansa ulottui. Olihan hänet toki kruunattu Soomen kuninkaaksi, mutta valta oli Soomen kuninkaallisessa tasavallassa hallituksella. Kuninkaallinen tasavalta. Mitä ihmettä se oikein edes tarkoittaa? Ei ollut kirjaa heidän valtavassa kirjastossaan, josta olisi voinut siitä lukea. Asia oli niin uusi, ettei siitä löytynyt tietoa edes internetistä, vain maininta pienen Soomen kuningaskunnan perustuslain muutoksesta kansanäänestyksen jälkeen. Valtio oli niin mitätön tekijä maailmassa, ettei sitä ole mainittu edes CIA:n World Factbook sivuilla. Tämän kahden sekavan vuoden aikana, jolloin kuningaskunta muuttui kuninkaalliseksi tasavallaksi, hänelle oli selvinnyt lähinnä se, että hän ei saa tehdä puutarhassaan mitään, mitä puutarhuri ei salli. Niin pieni oli tämä kuningas.