tiistai 3. marraskuuta 2020

Luku II, osa 1. Low five

Hän tunsi olevansa vieläkin shokissa. Kaikki oli järjestetty niin nopeasti, ettei hän ehtinyt vastalausettakaan sanoa. Itse asiassa häneltä ei edes kysytty suostumusta, ilmoitettiin vain sen olevan ”valtion etujen mukaista”, ja loppuosa pääministerin puheesta katosikin sumuun. Neiti Neuvonen oli turhaan koettanut saada häntä nostamaan päänsä ja alaleukansa, molemmat valahtivat pian takaisin kohti pääsalin lattiaa yhtä varmasti kuin kivi putoaa maahan. Kaikki oli jo sovittu ja järjestelyt oli aloitettu, vain joitain vanhan kaavan mukaisia virallisia muodollisuuksia piti vielä ”hoitaa alta pois”, aivan kuin ne olisivat joitain ikäviä velvollisuuksia, joista kukaan ei halunnut huolehtia. Mutta niin vain hän oli kahden päivän jälkeen tässä samassa paikassa Suuressa salissa yhtä pöllämystyneenä kuin uutisen kuultuaan, aivan kuin ei olisi välillä muualla käynytkään. Mutta tilanne oli kuitenkin jo ihan toinen. Ihmisten määrä salissa oli lisääntynyt ja osa heistä oli hänelle entuudestaan täysin tuntemattomia. Hänellä oli yllään se sama inhottava virkapuku kuin muissakin merkittävissä tilaisuuksissa, mutta tällä kertaa tukalan tuntee toi tuo hänen vierellään seisova naishenkilö, jolla asiaa tuntui riittävän. Ei Väinö tuon naisen puheita kuunnellut, vaan yritti päässään ymmärtää, mitä näinä kahtena päivänä oikein oli tapahtunut, ja mitä ihmettä hänen pitäisi nyt tehdä. Vaikka häntä oli ahkerasti valmennettu monia erilaisia tilaisuuksia varten, miten niissä pitää käyttäytyä, miten pukeutua, mitä saa ja mitä ei saa sanoa – voitte vain kuvitella, kuinka paljon on kiellettyjä puheenaiheita! – mutta koskaan ei ollut puhetta hänen omista kihlajaisistaan. Nyt hän kuitenkin katseli hänelle valitun morsiamen suun liikkeitä tämän kertoessa mitä HÄN oli tehnyt ja mitä HÄN oli sanonut tai miten HÄN johtaisi maata kuningattarena. Normaalisti Väinö olisi ärsyyntynyt tuollaisesta omahyväisestä nasaalista, mutta nyt hän oli liian sekaisin kyetäkseen vaivaamaan päätänsä tuollaisella asialla. Neiti Neuvonen oli ilmeisesti ollut asiasta tietoinen jo ennen Väinöä, niin hyvät tiedot hänellä oli tulevien päivien ohjelmasta heti pääministerin lähdettyä. Hän ohjasi Väinön valmistautumiset suurella määrätietoisuudella aloittaen tulevien sukulaisten esittelyillä – kuvakansio oli valmiina jo pääministerin käynnin aikana – ja jatkaen siitä sujuvasti tulevien tapahtumien aikataulutukseen. Hääpäiväkin näytti olevan jo valittuna hänen puolestaan, eikä hän ollut vielä tavannutkaan tulevaa puolisoaan. ”Millainen tämä ruhtinatar Beatris on?”, hän kysyi neiti Neuvoselta, keskeyttäen tämän yksinpuhelun kihlauksen julkistamista edeltävän tapaamisen sisällöstä. Neiti Neuvonen oli vain hetken hölmistyneenä tästä keskeytyksestä, ja vastasi ”Hyvin tavanomainen kuninkaallinen”, aikoen jatkaa kesken jäänyttä selostustaan protokollan mukaisista puheenvuoroista. ”Mutta enhän minä ole koskaan edes tavannut häntä”. ”Kyllä olette”, oli neiti Neuvosen lyhyt vastaus. Väinö kuuli hänen äänessään selvää ärtymystä. Se oli jotenkin poikkeavaa siihen verrattuna, miltä hän yleensä kuulosti, kun Väinö sai hänen pulssinsa kiihtymään ”typerillä jutuillaan”, kuten hän asian ilmaisi, mutta Väinö ei halunnut jättää asiaa tähän. -Milloin minä olen hänet tavannut? -Latistanian kuninkaan ja kuningattaren kolmannen lapsen, prinssi Edvardin ristiäisissä. -Mutta siitähän on jo ainakin kymmenen vuotta! Eihän hän nyt enää samanlainen tyttö ole. -Tarkalleen viisitoista vuotta. Ihmisen luonne ei muutu, vain naama vanhenee. -Siis hänen on silloin täytynyt olla kolme vuotias. Onko muka kolme vuotiaalla jo luonne? Miten minä voin tietää, sovellummeko me yhteen? -Valtion edustajat ovat käyneet nämä asiat läpi ja todenneet teidät sopiviksi. -Eiväthän he voit tietää mitä minä haluan. -Sillä ei ole väliä. Teillä on kuninkaana oma tehtävä tässä valtakunnassa, halusitte sitä tai ette. -Entä jos minä en rakastukaan häneen. -Rakastukaa vaikka hevoseenne, pääasia, että tuotatte kuningattaren kanssa jälkeläisiä. Sitä teiltä odotetaan, ei muuta. -Mistä minä tiedän pitääkö hän minusta? -Läpsäiskää häntä vaikka pyllylle. Kyllä se teille sitten selviää! Neiti Neuvonen kuulosti kovin ärtyneeltä, joten Väinö katsoi paremmaksi olla hetken hiljaa. Väinö katseli kuvajaistaan peilistä. Hänen ensimmäisiä ajatuksiaan oli ollut huoli siitä, että hänen tuleva vaimonsa ei olisikaan hyvän näköinen. Nähdessään oman kalpean laihan olemuksensa peilistä hän ensimmäistä kertaa heräsi miettimään, kelpaisiko hän itse kenellekään. Ei hän mikään komistus ollut, mutta ei varmasti niitä rumimpiakaan. Laiha hän oli, joten lihavuudesta se ei jäisi kiinni, mutta lihaksia saisi olla hieman enemmän. Kasvoistaan hän ei löytänyt yhtään asiaa, jota ei olisi halunnut parannella. Ajatukset harhailivat omituisen verkkaisesti asiasta toiseen. Niinpä hän tarttui ensimmäiseen ajatukseen, josta sai kiinni: -Miksi minun halutaan menevän naimisiin näin nopeasti? -Valtion johto ajatteli, että se toisi hyvää mainosta meille tämän talouskriisin keskellä ja kohentaisi kansalaisten mielialaa. -Enkö minä olisi itse voinut valita puolisoa? -Teidän harkintakykyynne ei luotettu, ja syystäkin. -Tuon minä otan loukkauksena. -Sellaiseksi se oli tarkoitettukin. -Kai minä nyt olisin vapaiden kuninkaallisten naisten joukosta osannut sopivan valita, ei niitä niin montaa voi olla. -Ei ole. Vaihtoehdot olivat hyvin vähissä. Sopivan ikäiset olivat lähes kaikki jo varattuja sillä he ovat lähes järjestään teitä vanhempia. Jäljelle jääneistä toista ei voitu edes harkita maidemme välisistä suhteista johtuen, joten ruhtinatar Beatris oli ainoa sopiva vaihtoehto. -Enkö olisi voinut etsiä puolisoa muiden kuin kuninkaallisten joukosta? Näinhän Ruotsin ja Englanninkin perilliset tekivät. Miksi minä en olisi voinut tehdä samoin? -Sen ei katsottu olevan sovelias vaihtoehto. Valtio kaipaa piristystä talouteen ja Latistanian kanssa on mahdollista kehittää kauppasuhteita molempia hyödyttävällä tavalla. -Eli minä olen tässä tapauksessa vain kauppatavaraa? -Valtion johdon mielestä tässä kaupassa me voimme vain voittaa. Toki he toivoivat teidän siirtyvän häiden myötä Latistaniaan, mutta siellä on kyvykäs prinssi koulutettavana kuninkaaksi. Tuo kyvykäs prinssi seisoi tapaamisella isänsä vieressä kuin maailman valtias kuunnellen sisarensa vuolasta itsekehua hyväksyvä virne naamallaan. Väinö ei voinut millään ymmärtää, miten he voisivat jäädä tässä voitolle. Ainakaan hän ei henkilökohtaisesti löytänyt tilanteessa mitään voitettavaa. Hän katsoi tarkemmin tulevaa puheliasta vaimoaan. Pysty nenä, mutta ei ainakaan kovin suuri suhteessa muuhun kasvoon. Hieman pyöreyttähän tuolla oli, kuten hän oli huomannut Latistanian ja sen naapurimaiden naisilla olevan. Ehkä se johtui vain korkeasta elintasosta, liikaa sokeria ja rasvaa ravinnossa, liian vähän ulkotöitä. Meikki peitti kaikki mahdolliset ihon epätasaisuudet ja korostukset saivat kasvot näyttämään lähes luonnottomilta, nukkemaisilta. Vaatteet olivat selkeästi tarkkaan valitut, sillä niissä ei näkynyt yhtään ryppyä väärässä paikassa, vaikka ruhtinatar olikin muodokas, tahdikkaasti sanottuna. Siltä osin Väinö kokikin lievää tyytyväisyyttä. Hän oli nuorisosarjoja salaa katsoessaan – Jersey Shore ei kuulemma ollut hänen arvolleen sopiva ohjelma – alkanut kokea outoa mielenkiintoa naisten rintoja kohtaan. Hän oli aina pitänyt niitä enemmänkin pakollisena pahana, joita käytetään vauvojen ruokintaan, mutta nyt niiden näkeminen sai hänen sormensa kutisemaan ja hengitys alkoi tuntua raskaammalta. Entäs takamus sitten? Sitä hänen vieressään seisovalla nuorella naisella tuntui riittävän jaettavaksi asti. Mielessään hän pystyi jo näkemään tämän poseeraavan Kardashianin tyyliin, takamuksen keräävän kaiken huomion kuvassa. Ehkä hän sittenkin voi jäädä tässä voitolle. Hän tunsi jo hymyn nousevan huulilleen näistä ajatuksista, kunnes perusnegatiivinen minä heräsi taas henkiin. ”Entä jos hän ei pidäkään minusta? Mitä jos hän peruukin kaiken?” Ei hän olisi vielä halunnut mennä naimisiin, eikä ainakaan näin kovalla kiireellä tutustumatta ensin vastapuoleen kunnolla, mutta silti ajatus kaiken peruuntumisesta sai hänet hätääntymään. Hän ei omasta mielestään tuntenut mitään suuria tunteita tuota naista kohtaan. Oliko sillä lopulta väliäkään mitä hän tunsi, ehkä tärkeämpää oli, mitä tuo nainen tunsi. ”Mitä neiti Neuvonen päivällä sanoikaan hänelle..?” Muistellessaan saamiaan lukemattomia ohjeita, hän huomasi oikean kätensä ojentuvan suoraksi. Sormet hakeutuivat vierekkäin irtaantuen lopulta hieman toisistaan. ”Niinhän se olikin. Niin nanny sanoi”, hän mietti käden liikkuessa hitaasti takaoikealle. Hän oli jotenkin lumoutunut tuosta kädestään, jolla tuntui olevan oma tahto. Vain outo jyskytys hänen päässään häiritsi tilanteen upeutta, aivan kuin joku hakkaisi jykevää ovea hänen päänsä sisällä ja huutaisi jotain. ”..lä..e…tä..!” ”Mitä ihmettä se oikein tarkoitti? Aivan kuin joku huutaisi ’lähetä!’ ”, hän ajatteli samalla kun huomasi oikean kätensä lähtevän liikkumaan eteenpäin. Käden ottaessa vauhtia, hän tunnisti äänen neiti Neuvosen ääneksi ja ymmärsi samalla mitä se ääni hänelle huusi: ”Älä tee sitä!” Niin se huusi: ”Älä tee sitä!” Osumasta ei kuulunut samanlaista läsähtävää ääntä kuin elokuvissa. Aivan kuin tuo kiiltävästä kankaasta tehty kaunis mekko olisi estänyt ääntä pääsemästä karkuun. Väinö halusi nähdä, miten ruhtinatar Beatris reagoi tähän lähentymiseen, mutta terävä isku poskipäähän sai hänet hetkeksi näkemään vain outoja vilkkuvia valoja keskellä synkintä pimeyttä. Pimeyden väistyttyä hän huomasi katsovansa omaa heijastustaan salin musta-valko-ruudullisesta laattalattiasta. ”Lattiahan on kuin suuri shakkilauta”, hän huomasi ajattelevansa ja näki jo mielessään, kuinka hän siirteli linnan vartiomiehiä ruudusta toiseen. Kahteen päivään ei neiti Neuvonen ollut käynyt hänen luonaan. Hän ei ollut nähnyt näinä päivinä juuri ketään. Ruoka oli tuotu kaikessa hiljaisuudessa ruokasaliin ja vain kellon kilahdus kertoi pöydän olevan katettu. Aivan kuin henkilökunta olisi liikkunut seinien sisällä salaisia käytäviä pitkin häntä vältellen. Turvotus poskipäässä oli jo alkanut laskea. Jomotus kuitenkin jatkui ja tuntui vain yltyvän joka kerta, kun hän yritti kerrata sen päivän tapahtumia. Olikohan neiti Neuvonen suuttunut hänelle? Hänhän oli vain tehnyt kuten oli neuvottu, aivan kuten ennenkin. Hän tunsi outoa syyllisyyttä kaikesta aiheuttamastaan hälinästä. Vieraat olivat poistuneet nopeasti ja äänekkäästi, pääministerin seuraten perässä. Ehkä hän ei sittenkään toiminut tilanteessa toivotulla tavalla, vaikka hänestä tuntui, että hän oli ainoa, joka siitä kärsi. Mielipahaa helpotti vain kommenttiketju nuorison chatissä: ”Kuulitteko, mitä Väinö oli tehnyt? Aika jätkä! Respect!” ”Ei olis siit uskonu.” ”Way to go, dude!” jne. Ehkä hänellä oli vielä mahdollisuuksia kasvaa oikeaksi kuninkaaksi.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti