Luku II, osa 7. Vaatekaappi

”Neiti Neuvonen! Tulkaa auttamaan!” Hän oli jo korottamassa ääntää kun muisti, että hänen lastenhoitaja/kotiopettaja/neuvonantaja neiti Neuvonen, joka normaalisti olisi ilmestynyt paikalle kuin taikaiskusta, ei voinut kuulla häntä vaikka Väinö miten lujaa huutaisi. Hän oli nimittäin lomalla. Se taisi olla hänen ensimmäinen lomansa ikinä, sillä Väinö ei muistanut tällaista tilannetta aiemmin olleenkaan. Olihan neiti Neuvonen toki ollut aiemminkin poissa, asioilla tai kipeänä, mutta Väinöstä tuntui, että hän olisi muuten ollut joka päivä paikalla, niin arkisin kuin viikonloppuina ja juhlapyhinäkin. Hän oli aina ollut paikalla kun Väinö tarvitsi, aina aamun herätyksestä nukkumaan menoon, ja kaikessa siinä välillä. Ennen lähtöään hän oli antanut Väinölle puhelinnumeron, josta hänet tavoittaa jos ja kun sille on tarvetta, mikä oli jo itsessään outoa, kun linnassa viestittely normaalisti hoidettiin huutamalla tai sisäpuhelimella. Väinö oli ollut melkoisen välinpitämätön asian suhteen, eikä vaivautunut edes nostamaan katsettaan läppärin ruudusta, ja niin neiti Neuvonen poistui paikalta lähes huomaamattomasti. Ja nyt, heti seuraavana päivänä, Väinö kaipasi kovasti neiti Neuvosen apua. Hän ei löytänyt vaatteitaan. Päivän vaatteet olivat aina olleet valmiina vaatetelineessä roikkumassa, puhtaina ja silitettyinä, kiiltäviksi lankatut kengät telineen edessä. Nyt teline oli tyhjänä makuuhuoneen nurkassa. Alkuhätäännyksestä toivuttuaan, Väinö otti puhelimensa yöpöydältä ja alkoi etsimään lappua, johon neiti Neuvonen oli puhelinnumeronsa kirjoittanut. Hän ei vain millään muistanut, mihin oli lapun laittanut. Minkälainen se lappu edes oli? Olisipa hän edes sen verran seurannut neiti Neuvosen lähtöä. Hän kaiveli makuuhuoneen laatikoita, kiersi kirjaston ja kylpyhuoneet, mutta ei löytänyt lappua, jossa olisi ollut puhelinnumero. ”Tietäisiköhän joku muu linnassa sen numeron?”, hän pohti ja päätti soittaa virastomestarille. Ottaessaan sisäpuhelinta käteensä, hän huomasi siihen teipatun pienen lapun, jossa oli neiti Neuvosen käsialalla kirjoitettu puhelinnumero. ”Mutta siinähän se on. Miten en sitä heti huomannut?”, hän sanoi ääneen ja naurahti omalle sokeudelleen. ”Siinähän sen numeron tietysti pitikin olla, puhelimen luona”. Hän oli jo naputtamassa numeroa, kunnes havahtui pohtimaan asiaa tarkemmin. Hän oli rehvakkaasti väittänyt selviävänsä erinomaisesti ilman apuakin, mutta nyt hän oli heti antamassa periksi. Hänellehän naurettaisiin! Ei, hänen tulisi selvitä itse, ihan ilman apua, muuten hän saisi hävetä silmät päästään. Hän laittoi puhelimen pois ja päätti tarmokkaasti etsiä itse omat vaatteensa. Hän marssi makuuhuoneeseen, katsoi ympärilleen ja mietti: ”Jos minä olisin vaatekappale, missä minä olisin? No tietysti vaatekaapissa!” Hän marssi ensimmäisten ovien luokse ja tempaisi ne auki. Kaapissa roikkui päällekkäin kaksi riviä vaatteita, ylempänä takit ja alempana housut. Kaikki näytti olevan siististi järjestyksessä, joten hän otti rivin ensimmäiset takin ja housut, ja vei ne sängylle. ”Helppoa. Puku on valittu, nyt alusvaatteet!”, hän ajatteli ja avasi seuraavan kaapin. Kaapin sisältö oli samanlainen ensimmäiseen verrattuna, takkeja ja housuja pitkä rivi, mutta ei alusvaatteita. Väinö laittoi ovet kiinni ja katseli ympärilleen. Hän ei nähnyt enempää vaatekaappeja huoneessa. Oli lipastoa, laatikostoa jne, mutta ei vaatekaappeja. ”Missä vaatteita pidetään jos ei vaatekaapissa?”, hän kummasteli. Olihan hän asunut tässä huoneessa jo kaksikymmentä vuotta, luulisi hänen tietävän, mitä huone sisälsi. Mutta ei, hän ei tiennyt missä vaatteita pidetään. Hän koetti pinnistää muistiaan ja nähdä mielessään, mistä neiti Neuvonen hänen vaatteensa toi, mutta hän ei voinut sellaista muistaa, sillä vaatteet ilmestyivät paikalleen hänen nukkuessaan tai ollessaan muualla. Lapsena hänellä oli huoneessa lähinnä leluja, isoja ja pieniä noissa kahdessa kaapissa sekä… Vaatehuoneessa! Kun hän oli sotkenut huoneensa leluilla, neiti Neuvonen oli uhannut lukita ne vaatehuoneeseen. Se oli tuo toinen ovi kylpyhuoneen oven vieressä, eikä hän ollut uskaltanut mennä sinne, sillä häntä oli peloteltu vaatehuoneessa piileskelevästä möröstä. Nyt hän uskaltaisi sen oven avata. Hän huomasi jännittävänsä melkoisesti pitäessään kättä oven kahvalla, ja silmät suljettuina hän avasi oven. Oven takana vastaan tuli pimeys. Valo ei yltänyt huoneen perälle, joten hän ei nähnyt, mitä siellä oli. Hän haki valokatkaisijaa oven vierestä ja lopulta sen löysikin. Kapean huoneen molemmissa päissä oli ovet. Toinen seinä oli tyhjä, mutta toiselle seinälle oli rakennettu pitkä rivi kenkätelineitä täynnä erilaisia kenkiä, ja niiden yllä roikkui rivi kauluspaitoja silitettyinä. ”Karmea huone”, hän ajatteli ja otti ensimmäiset kengät ja paidan, jotka käteensä sai. Hän työnsi oven nopeasti kiinni, ja vaatetelineelle kävellessään ihmetteli, miten vaatehuoneen ovi ei ollut pitänyt ollenkaan ääntä, toisin kuin muut huoneen ovet. Olikohan siihen jokin syy? Näin hänellä oli housut, takki, kuluneet kengät sekä paita, jonka kauluksessa oli kirjailtu kukkakuvio. Ei hän muistanut sellaisia vaatteita omistaneensakaan. Puuttui enää alushousut sekä sukat. Koska muutkin vaatteet oli piilotettu ovien taakse, hän arveli puuttuvienkin vaatekappaleiden olevan jossain piilossa. Katse kiinnittyi raskaaseen nelilaatikkoiseen lipastoon, jonka sisältöä hän ei tuntenut. Laatikoista löytyi mm. pyjamat, sukat sekä alushousut. Hän valitsi mielestään tyylikkäät skottiruutuiset sukat ja raidalliset bokserit. Kas näin, vaatteet löytyivät, eikä apua tarvinnut pyytää. Pikaisen pukeutumisen jälkeen hän lähti kohti keittiötä, sillä aamupala oli melkoisesti viivästynyt ja vatsa kaipasi täytettä. Keittiössä oli jo alkanut lounaan valmistelut, kun hän astui sisään. Henkilökunta pysähtyi katsomaan häntä silmät pyöreinä, kun hän asteli ruokakaapille valmistelemaan itselleen aamiaista. ”No en minä nyt niin myöhässä ole”, hän ajatteli ja henkilökunta jatkoikin samalla omia töitään. ”Sirkukseenko nuori herra on pyrkimässä?!”, kuului tuttu ääni hänen takaansa. ”Neiti Neuvonen, ettekö olekaan lomalla?” ”Olen toki, mutta minne minä kotoani menisin, kun en ole ennenkään missään ollut. Ja se taisikin olla hyvä ratkaisu. Kunhan saatte myöhäisen aamupalanne syötyä, katsomme yhdessä sopivat vaateyhdistelmät eri tilaisuuksiin. Ja sen jälkeen minä jatkan lomaani.” Väinö oli kiitollinen asian saamasta käänteestä. Ei hän mitään pukeutumisesta ymmärtänyt sillä vaatteet oli aina valittu hänen puolestaan. ”Ehkä siis oli syytä harjoitella perusasiat”, hän ajatteli.

Luku II, osa 6. Kendall

”Nähdäänkö Kendall Jenner viikonloppuna Soomessa? Uusi poikaystävä esiintyy Nääs-festissä”. Hän oli tottunut siihen, että keltainen lehdistö saa asian kuin asian käännettyä outoon muotoon. Yleensä hän ohitti nuo sensaatiohakuiset otsikot tuhlaamatta niihin ajatustakaan. Tällä kertaa otsikko sai hänet pysähtymään. Miksi, sitä hän ei heti ymmärtänyt. Hän oli seurannut Kendallin uraa tiiviisti niin somessa kuin mediassakin, joten siinä mielessä oli ihan ymmärrettävää, että tuon ”uutisen” otsikko herätti mielenkiintoa. Mutta ei, se ei johtunut tuosta kaunottaresta, joka oli kerännyt yli 40 miljoonaa seuraajaa Instassa, ja joista Väinö oli yksi, vaan otsikossa oli jotain muuta, jotain sellaista, jota siinä ei edes lukenut. Väinö oli viime aikojen tapahtumien jälkeen alkanut miettiä julkisuuskuvaansa. Jos hän halusi olla koko kansan rakastama kuningas, hänen pitäisi jotenkin saada yhteys kansaan. Tällä hetkellä hän oli lähinnä sivumaininta uutisissa, edes kuvaa ei niiden yhteydessä julkaistu. Kihlajaistapahtumien uutisoinnissakin oli useita kuvia ruhtinatar Beatrisista, mutta hänestä ei kuvissa näkynyt varjoakaan. Tuo tapahtuma vaivasi häntä vielä melkoisesti, vaikka chattien perusteella kaikki kääntyi lopulta hyvin hänen kannaltaan, tai ainakin nuorison näkökulmasta. Hän oli alkanut pohtia erilaisia vaihtoehtoja tuoda itseään esille kansan keskuudessa, mutta toistaiseksi vaihtoehdot olivat olleet lähinnä joko tylsiä virallisia tapahtumia tai täysin kansalta näkymättömiin jääviä valtiollisia tilaisuuksia. Ei hän ollut ennen kuullut tuollaisesta artistista kuin A$AP Rocky, vaikka Kendallin elämää tiiviisti seurasikin. Miten tuo oli häneltä jäänyt huomaamatta. Mutta ennen kaikkea, kuka on tuo artisti? Millaista musiikkia hän soittaa? Jos Väinö kiinnostui tuosta artistista pelkän otsikon (jossa tuota artistia ei edes mainittu nimellä) perusteella, toimisiko tuo myös täällä Soomessa hänen kohdallaan? Voisiko hän hakeutua kuuluisien ja seurattujen julkkisten pariin, ja päästä kansan tietoisuuteen ilman omia avujaan? Hänen ei siis tarvitsisi osata mitään. Ei tarvitse puhua, ei hymyillä, vain olla paikalla ja päätyä lehdistön spekulaatioiden kohteeksi. Ja huomio olisi taattu. Eihän tuossakaan otsikossa sanota, että Kendall olisi tulossa Soomeen vaan sanotaan suoraan, että ”emme tiedä, mutta voihan se olla mahdollista”. Huijausta? Tavallaan, mutta eihän siinä mitään luvata, joten huijatuksi tuleminen on vain omaa tyhmyyttä. Tehokasta? Todistetusti, menihän hän itsekin siihen halpaan. Tuo ajatus kiehtoi häntä suuresti. Hän kykeni jo sielunsa silmin näkemään paparazzien salamavalojen räiskeen, kalliit urheiluautot, bileet valokuvamallien kanssa ja kuohuvan samppanjan. Asiassa oli vain pieni mutka; hän ei tuntenut yhtään tuollaista julkkista. Tarkemmin ajatellen, ei tässä maassa tainnut sellaisia ollakaan, vain joitain tosi-TV-tähtiä, jotka kaikin keinoin pyrkivät säilymään kohulehtien otsikoissa. Niihin bileisiin hän ei kaivannut, sillä niistä oli loisto kaukana. Hänen omat kruunajaisensa, kaikessa karuudessaankin, pesivät kotimaan julkkisbileet loistokkuudessaan, eikä niistä kirjoitettu lehdissä paljon muuta kuin vieraiden pukeutumisesta. Ehkä hänen pitää itse tehdä ensin jotain mainitsemisen arvoista, olihan tuo A$APpikin sentään tehnyt musiikkia, vaikka tuskin sitä oli moni Soomessa kuullut.

Luku II, osa 5. Lapsirakas kuningas

Hänen ei ollut koskaan tarvinnut suunnitella omaa tulevaisuuttaan. Kaikki lapsuuden leikeistä lähtien oli suunniteltu niin, että ne tukisivat hänen tulevaisuuttaan kuninkaana. Jokaisessa iltasadussa prinssi sai prinsessansa, he perustivat perheen ja elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Hän oli siis aina olettanut asioiden menevän niin ihan itsestään. Mutta maailma oli muuttunut ja hän oli joutunut pohtimaan tulevaisuuttaan uudesta lähtökohdasta. Koska hänellä ei ollut käsitystä, miten prinssi, nyt jo kuningas, löytäisi prinsessansa, tai miten perhe perustetaan, hän suorastaan yli-innokkaasti otti vastaan tämän tilaisuuden. Jostain ne suunnitelmat on aloitettava, joten miksipä ei? Hän oli aina pitänyt itseään lapsirakkaana, eikä voinut kuvitellakaan tällaista kokemusta. Kun hänelle oli jälleen kerran esitelty litania tapahtumia, joihin häntä oli pyydetty suojelijaksi, pitämään puhetta tai vain käymään, hän oli tavalliseen tapaansa jokaisen esityksen jälkeen laiskasti heilauttanut sormeaan kohti kanslian sihteeriä, jonka tehtävänä oli kirjoittaa perinteinen ”kiitämme esittämästänne kutsusta, mutta…” – kirje pyynnön lähettäjälle. Mutta tämän pyynnön kuultuaan hänen mielikuvituksensa heräsi ja hän jäi sormi pystyssä ajatuksiinsa. Se hetki tuntui muista paikalla olijoista varmaan ikuisuudelta, kun hän näki jo mielessään, kuinka hän leikkisi pienten lasten kanssa ulkona, lukisi näille satua ennen päiväunia ja tekisi kaikkea sitä, mitä hänen oma lastenhoitajansa oli tehnyt hänen kanssaan, kun hän itse oli pieni. Ja mitkä imagopisteet hän keräisikään! Pidellessään sylissään korviasärkevästi itkevää kaksivuotiasta lasta, joka juuri oli pissannut alleen, kaikki hänen ennakkokuvitelmansa tuhoutuivat. Lapset eivät olleetkaan rauhallisia, hiljaisia ja tottelevaisia, vaan ne olivat paholaisen riivaamia tuholaisia, jotka äänellään saivat hengityksen salpautumaan, ja jotka eivät tunteneet mitään rajoja tai kunnioittaneet toisen henkilökohtaista koskemattomuutta. Ne repivät, potkivat, riitelivät, itkivät, tekivät kaikkea sitä, mistä häntä oli lapsena ojennettu. Kun hän kertoi olevansa oikea kuningas, ne eivät edes uskoneet, kyselivät vain missä hänen kruununsa oli, miksi hän ei tullut valkoisella hevosella, miksi hän ei ole pelastanut prinsessaa lohikäärmeeltä ja kaikkea muuta asiaankuulumatonta. Jatkuvaa kyselemistä; miksi, miksi, miksi? Hän tunsi tehneensä elämänsä suurimman virheen suostuessaan vierailemaan lastentarhassa satupäivän kunniaksi. Nuo kakarat eivät ymmärtäneet yhtään mitään! Ne olivat hirveimpiä asioita, joita hän oli koskaan nähnyt! Hän ei ikinä haluaisi omia lapsia, jos ne kerran olivat tuollaisia. Se aamupäivä tuntui äärettömän raskaalta. Ja pitkältä. Hän ei olisi voinut kuvitellakaan pelkän lounaan syönnin kestävän noilta vintiöiltä kokonaisen tunnin. Eihän ne edes lopulta syöneet paljoakaan! Ainakin puolet ruuasta päätyi jonnekin muualle kuin suuhun, osa hänen uudelle puvulleen, jonka hän oli juuri tätä tilaisuutta varten teettänyt. Kaunis tummansininen kalliista kankaasta tehty puku oli täynnä ruuan ja sormen jälkiä. Kerran yhden lapsen roikkuessa hihassa hän oli kuullut sauman ratkeamista muistuttavan äänen, mutta ei uskaltanut tarkistaa asiaa, vaan yritti sinnikkäästi pitää yllä iloista naamaa sisäisen äänen huutaessa: ”Päästäkää minut pois täältä!” Miten nuo hoitajat kykenivät tähän kaikkeen päivästä toiseen? Miten he pystyivät pitämään hermonsa kurissa, vaikka nämä eivät olleet edes heidän omia lapsiaan. Hän ei vain voinut ymmärtää, miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti ryhtyä lastenhoitajaksi. Tuskastuttavan hitaasti oli kello madellut eteenpäin, mutta vihdoin koitti se viimeinen hetki, jonka jälkeen hän sanoisi tälle kauhujen talolle hyvästi. He saattelivat lapset makuutiloihin ja koettivat saada ne omiin sänkyihinsä, mutta juuri kun sait yhden rauhoittumaan, toinen pomppasi ylös. Tätä tuntui jatkuvan loputtomana kehänä samalla, kun häntä pyydettiin lukemaan lapsille satua. Kirja, joka hänelle ojennettiin, oli kärsinyt suunnattomasti. Se vaikutti vanhemmalta kuin mitä se luultavasti oli; sivut repsottivat ja kellersivät, niissä oli monenvärisiä tahroja, kannet olivat nuhraantuneet lähes tunnistamattomiksi ja kansien selkä oli kadonnut. Mutta tarina ei ollut kärsinyt. Väinö uskoi muistavansa se ulkoa, sillä tämä satu oli ollut hänen oma suosikkinsa lapsena, satu kiltistä kuninkaasta, joka luopui kruunustaan, jotta saisi parannettua sairaan lapsensa. Hän alkoi lukemaan tarinaa kuin olisi lukenut itselleen. Sotketut kuvat eivät häirinneet lukemista, sillä hän muisti ne tarkasti, jokaisen haalistuneen rajan paikan niin kuin niiden piti olla. Hän luki sadun ääneen loppuun asti ja tunsi lämpimien muistojen heräävän sisällään. Suljettuaan kirjan kannet, hän havahtui outoon ääneen; hiljaisuuteen. Kaikki lapset makasivat omilla paikoillaan silmät suljettuina, vain hento hengityksen ääni kuului, kun oikein tarkkaan kuuloaan pinnisti. Monilla oli unikaveri tiukasti kainalossaan, joku piti peukaloa suussaan ja yksi poika oli jostain löytänyt pahvista tehdyn ruttuisen kruunun, joka päässä oli nukahtanut. Väinö katseli lapsia. Hänen mielestään ne näyttivät suloisimmilta asioilta mitä maailma päällään kantaa. Hoitaja kosketti hänen olkapäätään ja nyökkäsi kohti ovea. Antaa lasten nukkua rauhassa. ”Ehkä ne eivät olleetkaan niin kamalia”, hän mietti poistuessaan päiväkodilta.

Luku II, osa 4. Kiihdytyskaistapää

”Paina sitä kaasua!”, Väinö raivosi. Pää heilui puolelta toiselle, kädet hakkasivat rattia, hampaat kirskuivat toisiaan vasten. Mutta ei, edessä oleva auto vain hiljensi, eikä hänelle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin jarruttaa itsekin. ”Eikö se perhana osaa ajaa autoa?”, hän ajatteli raivoissaan, ja vilkuili hätäisesti olkansa yli mahdollisuutta päästä edellä olijastaan ohi. Mutta kiihdytyskaista loppu oli jo lähes saavutettu ja hänen nopeutensa oli pudonnut alle taajamanopeuksien samalla, kun viereisellä kaistalla autot huristivat ohi 130 km/h. Hän oli omasta mielestään oikea-aikaisella kiihdytyksellä ajanutkin itsensä pussiin, kun ei osannut varautua siihen, että edellä menevä auto ei uskallakaan liittyä muun liikenteen joukkoon. Miksi hänen pitää kärsiä muiden osaamattomuuden takia? Kun hän oli pitkään asiaa valiteltuaan vihdoin saanut valtiolta auton käyttöönsä, hän oli välittömästi lähtenyt muun liikenteen joukkoon harjoittelemaan. Itseluottamus oli suurempi kuin taitotaso, ja vain ihmeen kaupalla hän selvisi ensimmäisistä päivistään ilman kolhuja. No, kyllä se auto pariin otteeseen johonkin osui, mutta naarmut olivat niin pieniä, että hän kävi ostamassa paikkauskynän ja peitti jäljet kertomatta niistä kenellekään. Alku oli ollut melkoista haparointia, eikä nopeusmittaria tullut juuri katsottua, kunhan liikkui muun liikenteen mukana. Mutkiin tultiin liian lujaa, kaistanvaihdot olivat hätäisiä ja ilman suuntavilkkua, suojatien eteen ei ehtinyt pysähtyä ajoissa, saati keltaisiin valoihin. Mutta kilometrejä ja kokemusta alkoi kertyä, ja se näkyi ajamisessa. Enää hän ei vaivautunut katsomaan taustapeiliin, sillä takapuskurissa harvemmin ketään roikkui, nyt hän roikkui hitaampien perässä, toivoen hartaasti, että ne tajuaisivat ajaa alta pois. Ei hän omasta mielestään tehnyt mitään väärää, muu liikenne ei vain sopeutunut hänen ajoonsa. Ja nyt hän oli jumissa kiihdytyskaistan päässä ajettuaan liian lähelle edessä olevaa pikkuautoa, mokomaa kolmiovista kirppua, joka esti hänen 2,5 litraista turboaan pääsemästä elementtiinsä moottoritiellä. Että ihmistä voikin ottaa päähän! Viereisellä kaistalla autot sujahtivat ohi hänen mielestään liian lyhyin turvavälein, joten edes hänen autonsa ei ehtisi kiihdyttää niihin rakoihin pysähdyksistä. Hänen peräänsä oli ilmestynyt autoja, jotka soittivat heille torveaan. ”Älkää minulle tööttäilkö, se on tuon edessä olevan vika, ei minun!”, hän huusi itsekseen. Eihän sitä kukaan kuule tai huomaa, mutta se tuntui oikealta tavalta reagoida tähän tilanteeseen. Hän vilkuili jatkuvasti sivupeiliin ja olkansa yli löytääkseen edes pienen raon johon uskaltaisi änkeä. ”Eivätkö ne tolvanat huomaa meitä täällä? Väistäisivät vasemmalle kaistalle että me päästään tulemaan tielle”, hän mutisi itsekseen. Kyllä hän tiesi, ettei niin saanut tehdä. Hän oli asiasta puhunut aiemmin eräälle virastomestarille, joka kärsivällisesti kuunteli hänen valitustaan. ”Jos liittymästä tulijat oppisivat, että heille aina annetaan tietä, mitä silloin tapahtuisi, kun isolla tiellä olisi molemmilla kaistoilla paljon liikennettä, eivätkä ne pystyisikään väistämään?” Väinö ei jaksanut kuunnella vanhan miehen höpinöitä vaan huitaisi kädellään ja poistui, vaikka ymmärsi itsekin tämän puhuvan järkeviä. Mutta jouduttuaan pysäyttämään autonsa kiihdytyskaistan loppuun, hän todellakin toivoi muiden autoilijoiden olevan joustavampia ja vaikka rikkomaan tieliikennelakia, jotta hän vain pääsisi tästä pois. Silloin hän huomasi jonossa muita korkeamman ajoneuvon ja salamannopeasti oli kaikki selvää. ”Se on hitaampi rekka, joten sen edessä on vähän tyhjää kun muut ohittavat sen. Siihen menen, tuli mitä tuli!” Hän laittoi vilkun päälle ja käänsi auton kulman valmiiksi moottoritien puolelle, aiheuttaen kaistaa ajavissa autoissa hätäisiä pakkoliikkeitä vasemmalle. Heti raon alettua hän käänsi autonsa moottoritien kaistalle ja puristi rattia odottaen mahdollista rysähdystä. Sitä ei tullut, mutta kiihdyttämäänkään hän ei päässyt, sillä tuo tien tukko, tuo mitätön kirppu, lähti tien piennarta liikenteeseen ja tuli moottoritielle samaan aikaan, suoraan hänen eteensä. Molemmat kiihdyttivät nopeutta hiljalleen ja rekka roikkui jo uhkaavasti Väinön taustapeilissä. Rekan jouduttua hidastamaan vauhtiaan tuli vasemmalle kaistalle sopiva rako, johon Väinö painoi business-luokan autonsa kuin teiden valtias. Ohittaessaan kirppua hän katsoi vihaisesti sen kuljettajaa, ja näki ratin takana pelokkaan nuoren naisen, joka piteli rattia tarkalleen kymmentä vaille kaksi – asennossa ja nojasi lähelle tuulilasia. Ajatukset myllersivät Väinön päässä. Oliko hän omalla ajollaan aiheuttanut tuolle mahdollisesti vasta kortin saaneelle tytölle kauhun hetket kiihdytyskaistalla? Olisiko hän itse voinut toimia joustavammin ja siten estää tuon tilanteen syntymisen? Aiheuttiko tilanne tuolle tytölle mahdollisesti traumoja, jotka eivät ainakaan edesauta tämän kehitystä kuljettajana? Väinö koki tilanteesta niin voimakkaasti huonoa omatuntoa, että hän päätti jättää ajamisen siltä päivältä.

Luku II, osa 3. Tuska - Agony

Sitä tunnetta oli hankala kuvailla. Se oli kuin piikin pisto rintaan, mutta se tuntui vain sisällä. Eikä se ollut sellaista kipuakaan, vaan enemmänkin pistävää ahdistusta. Se sai aikaan kuristavan tunteen kurkussa. Onneksi hänen ei tarvinnut puhua kenenkään kanssa, sillä hän pelkäsi, että muut huomaisivat hänen ahdistuksensa. Ja silloin he tietysti kysyisivät siihen syytä. Hän vältteli käytävillä kulkemista, ettei vahingossakaan törmäisi kehenkään. Neiti Neuvonen oli tänään poissa, mikä oli vain hyvä, sillä hän jos kuka tunsi Väinön ja osasi lukea tätä kuin avointa kirjaa. Neiti Neuvonen olisi varmasti huomannut kaiken. Mitä hän olisi silloin kertonut? Tyypillisesti Väinö vain vältteli aihetta, pyrki siirtämään keskustelun muualle, mutta neiti Neuvonen oli liian hankala vastus, hän olisi varmasti kaivanut kaiken esiin. Muille hän varmasti pystyi esittämään vaikka kiukkuista tai huonovointista, mutta ei neiti Neuvoselle. Ei, häntä ei Väinö kykenisi huijaamaan. Miksi hän yleensäkään koki tällaista tunnetta? Eihän hän ollut tehnyt mitään väärää. Miksi hänen pitäisi olla varuillaan kuin rikollinen? Ei se ollut kiellettyä, missään laissa ei siitä mainittu, ei ollut säädöksiä tai lueteltu rangaistusten kovuuksista. Mutta silti hän koki samaa tunnetta kuin silloin lapsena, kun hän tiesi rikkovansa määräyksiä ja teki sen silti. Kiinnijäämisen pelko oli silloinkin kova, ja yleensähän hän jäi kiinni kun ei ollut muitakaan kenen niskoille syyn voisi vierittää, ja aina hän oli saanut ja kärsinyt rangaistuksensa. Nyt ei ollut sitä rangaistuksen pelkoa, vaikka joku saisikin selville sen, mitä hän oli tehnyt. Se tässä olikin niin hämmentävää. Toki hän ymmärsi, että asia ei ehkä moraalisesti ollut ihan niin hyväksyttävää, mutta toisaalta ei ollut moni muukaan asia, joita hän oli tehnyt, eikä hän niistä kokenut huonoa omatuntoa. Hän oli jopa tietoisesti rikkonut lakia – rikkomus tosin oli kaikessa kauheudessaan niin mitätön, ettei siihen olisi puuttunut edes virkavalta, vaikka olisi vieressä seissyt – eikä siitäkään kokenut kuin lyhyen hetken pientä jännitystä. Keltainen lehdistö olisi varmasti saanut siitä komeat otsikot: ”Kuningas rikkoi lakia – näyttää huonoa esimerkkiä kansalle!”, tai jotain vielä raflaavampaa. Mutta tästä tapauksesta edes ne tuskin saisivat tarinan aihetta painettavaksi lehtiinsä. Ja silti Väinö tunsi nyt tehneensä jotain anteeksiantamatonta. Millä hän saisi tämän tunteen tukahdutettua? Voisiko hän käydä ripittäytymässä? Vai saisiko hän mielenrauhan, jos jakaisi tämän asian jonkun kanssa? Hänellä ei vain ollut sellaisia ystäviä, joille uskoutua. Eipä hänellä ollut ystäviä ollenkaan. Hän halusi puhua aiheesta jonkun kanssa, mutta olisiko hän lopulta uskaltanut kertoa sitä? Mikä siinä oikein voi olla näin kauheata? Ei se ollut kiellettyä. Toki sitä paheksuttaisiin, mutta varmasti moni muukin oli tehnyt niin. Miten ne muut pystyivät nukkumaan yönsä? Onko hän ainoa, jonka mielestä se on niin kauhea asia? Suurenteleeko hän nyt asiaa, joka muiden mielestä ei olisi edes ongelma? Voisiko olla jopa niin, että jos hän kertoisi siitä jollekin, häntä vain kehuttaisiin eikä toruttaisi? Voisiko se olla niin? Epävarmuus kalvoi syvältä. Oli parempi, että hän vain pyrkisi unohtamaan koko asian, aivan kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tuon pahan olon täytyisi mennä pois kun hän ei itsekään asiaa enää muistaisi. Aika varmasti parantaa tämänkin ongelman, niin hän uskoi. Nyt piti vain saada mieli rauhoitettua ja ajatukset muualle, pois siitä asiasta. Kauas pois. Täytyy ajatella jotain muuta. Ihan muuta. Mutta ei sitä. Täytyy tehdä jotain mikä vie ajatukset muualle. Vai jääkö se kalvamaan häntä ikuisiksi ajoiksi?

Luku II, osa 2. Perustuslain muodot - Forms of Constitution

Lauri opiskeli viidettä vuotta lakia, kun Väinö tapasi hänet. Se oli yksi niistä monista virallisista kollegioista, joissa Väinö välillä kävi valtion edustajana. Häntä oli jo alkanut suunnattomasti väsyttää koko opetuskeskustelu, hän kun ei asiasta mitään ymmärtänyt, sillä eihän hän ollut koskaan itse mitään opiskellut. Neiti Neuvonen oli opettanut hänelle kaiken, mitä hänen piti elämässä tietää, eikä kotiopetuksessa tarvinnut miettiä koulumatkojen pituuksia, luokkakokoja, tuntisuunnitelmia, opiskelijoiden ikuista rahapulaa tai kouluruuan maittavuutta. No, ruuasta hän oli kyllä useasti valittanut - monesti varmasti ihan aiheettakin, sen hän myönsi – mutta muuten hän ei osannut asettua koululaisten ja opiskelijoiden asemaan. Ehkä juuri siksi hän tauolla kuuntelikin niin innokkaasti tuon nuoren lakiopiskelijan tarinoita huikeista opiskelijabileistä, ikuisesti muistiin jäävistä tapahtumista, ja ennen kaikkea tytöistä. Tuosta kaikesta hän oli jäänyt paitsi kotiopetuksessa, ja nyt hän tunsi todellista kateutta noita onnekkaita köyhiä opiskelijoita kohtaan, joilla oli vauhdikas vapaa-aika. Ei hänellä ollut aavistustakaan mistä ne palkkiot maksettaisiin, joita hän oli Laurille luvannut kun pyysi tätä satunnaiseksi neuvonantajakseen, mutta eipä tuo niiden perään ole kysellyt. -Me opiskelijat kutsumme sitä työtapaturmaksi. -Mitä tarkoitat tuolla? -No ensinnäkin, kukaan ei tainnut selvittää kunnolla, voiko tällaista yhdistelmää olla kuin kuninkaallinen tasavalta. Alkuvaiheessa ei millään tavalla eroteltu sitä, mikä osa valtion toiminnoista jäisi kuninkaan vastuulle ja mitä tulisi tasavallan hoidettavaksi. -Eikö se muka lue siinä uudessa perustuslaissa? -Perustuslaki on vain ylimalkainen säädös siitä, miten valtio toimii, mitkä ovat kansalaisten oikeudet ja velvollisuudet, se takaa uskonnonvapauden ja yhdenvertaisuuden… -Paitsi että kansalaisethan eivät ole yhdenvertaisia. -No ne ovat sitten oma lakinsa, mutta perustuslakiäänestyksessä pyydettiin kansalaisia äänestämään vain näistä yleisistä periaatteista, joilla kuningaskunta muutettiin kuningasvetoiseksi tasavallaksi. -Mutta enhän minä kuninkaana tätä valtiota johda vaan hallitus! Ei minulla ole sellaisia oikeuksia kuin pääministerillä. -Itse asiassa eduskunta johtaa valtiota, hallitus taas on niiden elimien edustus, jotka asioita vievät eteenpäin. Te olette ikään kuin presidentti, mutta niitä oikeuksia ja velvollisuuksia hallinnoi pääministeri, joka toimii hallituksen edustajana ja siten eduskunnan kautta koko kansan edustajana vaikka se periaatteessa kuuluisi teidän tehtäviinne. -Eihän tuosta nyt ota selvää. Eikö kukaan muka äänestyksen aikana huomannut tuollaista epäselvyyttä? -No, siinähän kävi virallisen historiakirjoituksen mukaan niin, että perustuslaki kopioitiin suoraan toiselta valtiolta ja vain presidentti nimitys vaihdettiin kuninkaaksi, koska kuningashuoneella oli hyvin vankka kansan tuki takanaan kaikesta tapahtuneesta huolimatta, eikä kansan tahtoa haluttu jättää huomiotta. Eli perustuslaki sinänsä on hyvin selkeä ja yksinkertainen. -Sinänsä! Juurihan te väititte että minulla kuuluisi olla pääministerin oikeudet, mutta perustuslain mukaan ei kuitenkaan ole? -Se ongelma taas ei johdu siitä perustuslain tekstistä, josta kansa sai äänestää, vaan siitä osasta, joka siitä puuttui, ja puuttuu yhä. Ja tulee aina puuttumaan ellei perustuslakia kirjoiteta uusiksi, mitä hallitus tuskin uskaltaa edes ajatella. -Miten niin puuttuu? Minulle väitettiin, että perustuslaki on kaikessa yksinkertaisuudessaan kattava ja sisältää kaiken tarpeellisen, vaikka siellä ei kuninkaan tehtävistä puhutakaan. Miten se voi samalla aikaa olla kattava ja puutteellinen? -Siinä onkin se varsinainen syy siihen, miksi me puhumme tässä tilanteessa työtapaturmasta. Katsos kun tehdään uusi laki, niin lain valmistelijoiden tulee tarkistaa vanhat lait ettei uusi ole niiden kanssa ristiriidassa. No tässä tapauksessa sellainen on, sillä tasavallassa ei ole kuninkaan oikeuksia vaan ne kuuluvat presidentille, ja hallitukselle. Kansa halusi kuitenkin säilyttää kuninkaan maan hallitsijana, koska se ilmeisesti katsoi vahvan johtajan tarpeelliseksi nykytilanteessa. Kun tilanne todellakin pakotti perustuslain valmistelijat tekemään työnsä hätäisesti, silloinhan alkoivat juuri nämä isot talouskriisit laajeta, oli sotia ja terrorismia, niin siinä päätettiin jättää ulkoisen yhtenäisyyden merkiksi jäljelle kuningaskunnan vanhat perinteet ja tavat. Uudessa perustuslaissa olisi pitänyt kovin yksityiskohtaisesti tarkentaa, mitkä vanhat kuningaskunnan lait jäävät voimaan ja mitkä vaihtuvat uusiin tasavaltaisiin lakeihin. Se kuitenkin kaikessa kiireessä jäi sinne tarkentamatta, mikä varmasti perustuslakia lukevan henkilön kannalta on todellakin hyvä asia, olisi nimittäin sivumäärä moninkertaistunut, joten vanhat kuninkaan oikeuksia määrittelevät lait ovat yhä voimassa, mutta niitä ei toteuteta, koska kaikki seuraavat uutta tasavaltaista perustuslakia. ”Voi pyhä laki sentään”, Väinö ajatteli, ”tämähän on hankalampaa ymmärtää kuin kolmannen asteen yhtälön derivaatta”, eikä hän tätä nykyä muistanut edes sen perusteita. Jotain siinä taidettiin kaavoissa vähentää, joten se voisi olla tarpeen näissä lakiasioissakin. Hän koetti kovasti mielessään karsia kuulemastaan epäolennaiset asiat ja yksinkertaistaa jäljelle jääneet asiat ymmärrettävään muotoon. Mutta vaikka hän miten sitä koetti mielessään järjestellä, hän ymmärsi vain, että hänellä on valtaa jota hänellä ei ole. ”Selvä. Ei kun… Asiaa pitänee yrittää lähestyä jotain toista kautta”, hän ajatteli, painaen päänsä käsien väliin. Miten häntä väsyttikin niin paljon? Pitäisikö avata ikkuna, että saa raitista ilmaa? Olisikohan keittiössä kahvia? Suklaata tekisi nyt mieli. Ei, ajatukset eivät millään asettuneet paikoilleen. Hän alkoi tuntea itsensä levottomaksi ja halusi nyt lähinnä pois täältä kirjastosta ja tekemään jotain aivotonta, vaikka pelaamaan maailmanvalloituspeliä netissä. Ei, sehän ei enää toiminutkaan hänen läppärillään sen tietoturvapäivityksen jälkeen. Jotenkin tässä piti päästä eteenpäin, siksi hän ajattelikin antavansa tehtävän Laurille, joka selkeästi näitä asioita ymmärsi. -Jos sinä lukisit tuon perustuslain läpi ja selvittäisit, mitkä minun oikeuteni oikein ovat? -Siihen ei ihan pelkkä perustuslaki riitä. -Mitä muuta siihen tarvitaan? -Perustuslaki siis antaa vain perusteet asioille, ja sellaisenaan se on ihan selkeä, mutta se ei kerro tarkasti, miten asiat hoituvat. -Missä ne sitten kerrotaan? -Perustuslain lisäksi on varsinaiset lait, kuten ympäristölaki, tieliikennelaki, joka muuten on sellainen byrokratian taidonnäyte, että onneksi se ei koske juurikaan teitä, sekä monia muita lakeja, jotka on kohdennettu johonkin yhteen kokonaisuuteen. -Onko siis olemassa jokin hallintolaki, jossa määritellään eduskunnan, hallituksen ja pääministerin, sekä tietysti kuninkaan tehtävät? -On, useita. Mutta ne eivät kerro tarkasti mitä kenenkin tulee tehdä ja mitä kukin hallitsee. Ne ovat sen verran ympäripyöreätä tekstiä, että ne ovat vain kuin kirjainpalikoita, joita laitetaan peräkkäin, että ne muodostaisivat sanoja. -Mistä sen sitten tietää mitä kenenkin pitää tehdä? -No lakien lisäksi on olemassa säädöksiä, jotka tarkentavat näitä lakitekstejä tilanteisiin, joissa ne eivät yksistään kerro kaikkea tarpeellista, ja sen lisäksi on vielä olemassa tulkintaohjeet, joissa kerrotaan, mitä nuo lait ja säädökset tarkoittavat kussakin tilanteessa. -Eli pitää etsiä perustuslain lisäksi oikeat tarkemmat lait, sekä niihin liittyvät säädökset ja tulkintaohjeet, jotta voisimme selvittää, mitkä minun oikeuteni kuninkaana ovat. -No, se ei ihan riitä. -Mitä tuohon muka voi vielä kuulua!? -Kuten jo aiemmin kerroin, perustuslakiin jäi virhe. -Niin, niin, ne vanhat lait jäivät voimaan. Entäs sitten? -Jotta voitaisiin todella nähdä, mitkä lainosat ovat voimassa ja käytössä, noita uusia ja vanhoja lakeja ja säädöksiä pitäisi verrata keskenään kaikilta osin, ja niitä sivuja on varmasti kymmeniä tuhansia. Eikä sekään vielä todennäköisesti riitä, sillä niissä hyvin varmasti on ristiriitoja, jotka eivät ratkea tekstejä lukemalla. -Kuka ne ristiriidat ratkaisee, hallitusko? -No ne todennäköisesti vietäisiin ensin perustuslakivaliokunnan, joka ei ole ollut toiminnassa sitten kansanäänestyksen, käsiteltäviksi, joka tekisi niistä oman lausunnon. Tämä menisi hallituksen käsittelyyn, joka esittelee asian eduskunnalle siinä muodossa, kuin näkevät hyväksi. Eduskunta sitten päättää, hyväksyykö se hallituksen esityksen vai laittaako sen uudelleen käsiteltäväksi. Jos eduskunta sen hyväksyy, siitä tehdään laki, joka tulee määrättynä aikana voimaan. -He voivat siis tehdä lain, joka määrää minulta pois kaikki oikeudet? Väinöä masensi. Hän oli jo hetken ehtinyt innostua asiasta ja mietti, voisiko hän määrätä lain, joka palauttaa hänelle kuninkaan oikeudet. Mutta määräysvalta oli siis eduskunnalla, jonka valitsee kansa. -No eivät suoranaisesti. Teillehän kuuluu lakien hyväksyntä- ja hylkäysoikeus. -Mikä oikeus!? Väinö ei ollut koko aikana, jonka oli ollut kuningas, saanut eteensä yhtään lakia hyväksyttäväksi. Ja nyt hän kuuli, että hänellä sellainen on. -Tasavallassa siitä huolehtii presidentti, mutta meidän perustuslaissa presidentti vaihdettiin kuninkaaksi. Kuitenkin kruunajaisiinne asti te ette ollut siinä asemassa vaan siitä huolehti valtionhoitaja, eli isänne poismenon jälkeen se oli äitinne, ja hän taas lähtiessään luovutti sen silloiselle pääministerille, joka ei ole sitä luovuttanut eteenpäin, vaikka se olisi vanhojen lakien mukaan pitänyt siirtyä automaattisesti teille kruunajaistenne jälkeen, mutta he ovat seuranneet uutta perustuslakia, eivätkä ole saaneet aikaiseksi järjestettyä vallanluovutustilaisuutta. Näin ollen uudet lait menevät yhä vanhalle pääministerille hyväksyttäväksi. -Eihän tuossa ole mitään järkeä. Miten henkilö, joka ei edes ole enää kansanedustaja, voi olla päättämässä asioista? Eikö sitä saada käskettyä pois häneltä? -Valtion yleisesti hyväksyttynä tapana on aina ollut se, että edeltäjä huolehtii luopumisesta, paitsi kuollessaan, jolloin siitä huolehtii kuolinpesän hoitaja. Ne tietyt protokollat ovat jääneet voimaan ja ihmiset noudattavat niitä kovin orjallisesti. Kukaan tuskin haluaa lähteä niitä rikkomaan ja käytännössä teettämään kaikille lisää työtä. -Entä jos minä haluan saada aikaan muutosta? Lähdenkö minä peräämään oikeuksiani hallitukselta vai kenen puoleen minä käännyn? -Te voitte esimerkiksi riitauttaa tällaisen asian. -Miten minä sen tekisin? -Te hankkisitte lakimiehen, joka vie asian eteenpäin käytännössä yksi lakiporras kerrallaan, eli ensin käräjäoikeuteen, sitten todennäköisesti hovi- ja korkein oikeus, joka luultavasti käskee perustamaan vanhan lain mukaisen perustuslakituomioistuimen, joka ei ole toiminut varmaan yli sataan vuoteen. -Kauanko tuossa menisi, ennen kuin asia tulisi ratkaistua? -Normaalisti riita-asiat kulkevat nuo kolme toimivaa oikeusastetta viidessä viiva kymmenessä vuodessa, ja siihen päälle kaikki muu eli ehkä kymmenen-viisitoista vuotta. Meidän valtakunnassa vallan kolmijaossa toimivat lähinnä nuo tuomioistuimet sekä kansanedustuslaitos. Väinö oli äärettömän tuskastunut. Hän oli lapsena seurannut, kuinka hänen isänsä oli jaellut käskyjä, ja asiat olivat hoituneet sen jälkeen kuin itsestään. Nyt ei tuota käskyä voinut antaa. Tuomioistuimet olivat huono keino yrittää vaikuttaa asioihin, sillä hän muisti erittäin selvästi, kuinka tuomarit olivat osoittaneet välinpitämättömyyttä hänen kruunaustaan kohtaan ja sanoneet ajan ajaneen kuningasvallan ohi. Heiltä ei siis ollut luvassa apua. Jäljelle jäi eduskunta, jonka jäsenet olivat kansan valitsemia. Väinön tuli siis lähteä peräämään oikeuksiaan kansan parista, muuten hänestä ei koskaan tulisi kunnon kuningasta.

Intermezzo: #MAGA2020

Kuninkaallisen kuuluu toimia paitsi esikuvana kansalleen, myös valtion edustajana ulkomaiden suuntaan. Tätä roolia varten kuninkaallisten koulutus aloitetaan jo parin vuoden ikäisestä. Tehtäviä toistetaan ja harjoitellaan niin kauan, että oikeat toimintatavat ja sanat tulevat selkäytimestä, ja sitten niitä harjoitellaan lisää. Nähdessään Yhdysvaltojen presidentinvaalien #USPresidentialElection2020 tuloksen, katosi Väinöltä kaikki harjoiteltu itsehillintä, ja hän antautui railakkaisiin ilon huudahduksiin. Hän säikähti omaa äänen voimakkuuttaan niin paljon, että kuunteli hetken hiljaa, lähestyisikö kirjastohuonetta jonkun palvelusväkeen kuuluvan askeleet, mutta kyettyään erottamaan vain jälkiasennetun ilmastointilaitteen ulinan putkistoissa, hän huokaisi keuhkot tyhjäksi, ja jatkoi uutisten lukemista. Tulos oli hädin tuskin varmistettu, ja sitä tultaisiin varmasti vielä setvimään päiviä, ellei viikkoja, mutta nyt näytti jo varmalta, että Donald ”Dumb” #realdonaldtrump joutuisi luopumaan paikastaan valkoisessa talossa. Vastaehdokas #JoeBiden ei herättänyt suuria odotuksia, mutta ei se voisi olla nykyistä presidenttiä huonompi vaihtoehto! Netti kuhisi, paitsi tyypillistä voittaja/hävinnyt-retoriikkaa, myös aivan mahtavia meemejä. Vasta viime viikonloppuna oli vietetty Halloween-juhlallisuuksia, ja Väinöä oli naurattanut aina uudestaan kuva, jossa joku oli kaivertanut kurpitsaan Trumpin naaman, ja kutsui sitä nimellä ”#trumpkin”. Jo pelkkä ajatus kuvasta nauratti. Ja nyt netti täyttyi uusista, älykkäistä vitseistä ja kuvista; itkupotkuraivarin saanut lapsi, jonka kasvojen kohdalle laitettu on Trumpin naama; The Apprentice –TV-sarjasta tuttu lausahdus ”you’re fired” liitettynä vähän joka tilanteeseen jne. Väinöä kutkutti jo ajatus, että millaista komediaa Saturday Night Live #nbcsnl saa aikaan, kun ovat tähänkin asti tehneet Trumpista karkeaakin pilaa. Jim Carrey toimi hyvin Joe Bideninä, mutta jatkossa voi presidentti-vitsit olla vähissä. Väinö koki olevansa tyytyväinen. Vaikka Soomi pienenä, lähes unohdettuna valtiona, ei kiinnittänytkään suurten maiden huomiota, oli aina olemassa riski, että juuri siksi se sopisi suurvaltojen johtajien tapaamispaikaksi. Pelkkä ajatus Trumpin kättelemisestä ja poliittisesti korrektien kohteliaisuuksien latelemisesta puistatti. Nyt sitä vaaraa ei enää olisi. Toisaalta taas jatkossa sosiaalinen media ei tarjoaisi enää yhtä paljon mielenvirkistystä, kun Trump-vitsit loppuisivat. Alkaisi taas tyypillinen korona-talous-koirankakka-kierros, jota oli kyllä nähty jo ihan liikaakin.

Luku II, osa 1. Low five

Hän tunsi olevansa vieläkin shokissa. Kaikki oli järjestetty niin nopeasti, ettei hän ehtinyt vastalausettakaan sanoa. Itse asiassa häneltä ei edes kysytty suostumusta, ilmoitettiin vain sen olevan ”valtion etujen mukaista”, ja loppuosa pääministerin puheesta katosikin sumuun. Neiti Neuvonen oli turhaan koettanut saada häntä nostamaan päänsä ja alaleukansa, molemmat valahtivat pian takaisin kohti pääsalin lattiaa yhtä varmasti kuin kivi putoaa maahan. Kaikki oli jo sovittu ja järjestelyt oli aloitettu, vain joitain vanhan kaavan mukaisia virallisia muodollisuuksia piti vielä ”hoitaa alta pois”, aivan kuin ne olisivat joitain ikäviä velvollisuuksia, joista kukaan ei halunnut huolehtia. Mutta niin vain hän oli kahden päivän jälkeen tässä samassa paikassa Suuressa salissa yhtä pöllämystyneenä kuin uutisen kuultuaan, aivan kuin ei olisi välillä muualla käynytkään. Mutta tilanne oli kuitenkin jo ihan toinen. Ihmisten määrä salissa oli lisääntynyt ja osa heistä oli hänelle entuudestaan täysin tuntemattomia. Hänellä oli yllään se sama inhottava virkapuku kuin muissakin merkittävissä tilaisuuksissa, mutta tällä kertaa tukalan tuntee toi tuo hänen vierellään seisova naishenkilö, jolla asiaa tuntui riittävän. Ei Väinö tuon naisen puheita kuunnellut, vaan yritti päässään ymmärtää, mitä näinä kahtena päivänä oikein oli tapahtunut, ja mitä ihmettä hänen pitäisi nyt tehdä. Vaikka häntä oli ahkerasti valmennettu monia erilaisia tilaisuuksia varten, miten niissä pitää käyttäytyä, miten pukeutua, mitä saa ja mitä ei saa sanoa – voitte vain kuvitella, kuinka paljon on kiellettyjä puheenaiheita! – mutta koskaan ei ollut puhetta hänen omista kihlajaisistaan. Nyt hän kuitenkin katseli hänelle valitun morsiamen suun liikkeitä tämän kertoessa mitä HÄN oli tehnyt ja mitä HÄN oli sanonut tai miten HÄN johtaisi maata kuningattarena. Normaalisti Väinö olisi ärsyyntynyt tuollaisesta omahyväisestä nasaalista, mutta nyt hän oli liian sekaisin kyetäkseen vaivaamaan päätänsä tuollaisella asialla. Neiti Neuvonen oli ilmeisesti ollut asiasta tietoinen jo ennen Väinöä, niin hyvät tiedot hänellä oli tulevien päivien ohjelmasta heti pääministerin lähdettyä. Hän ohjasi Väinön valmistautumiset suurella määrätietoisuudella aloittaen tulevien sukulaisten esittelyillä – kuvakansio oli valmiina jo pääministerin käynnin aikana – ja jatkaen siitä sujuvasti tulevien tapahtumien aikataulutukseen. Hääpäiväkin näytti olevan jo valittuna hänen puolestaan, eikä hän ollut vielä tavannutkaan tulevaa puolisoaan. ”Millainen tämä ruhtinatar Beatris on?”, hän kysyi neiti Neuvoselta, keskeyttäen tämän yksinpuhelun kihlauksen julkistamista edeltävän tapaamisen sisällöstä. Neiti Neuvonen oli vain hetken hölmistyneenä tästä keskeytyksestä, ja vastasi ”Hyvin tavanomainen kuninkaallinen”, aikoen jatkaa kesken jäänyttä selostustaan protokollan mukaisista puheenvuoroista. ”Mutta enhän minä ole koskaan edes tavannut häntä”. ”Kyllä olette”, oli neiti Neuvosen lyhyt vastaus. Väinö kuuli hänen äänessään selvää ärtymystä. Se oli jotenkin poikkeavaa siihen verrattuna, miltä hän yleensä kuulosti, kun Väinö sai hänen pulssinsa kiihtymään ”typerillä jutuillaan”, kuten hän asian ilmaisi, mutta Väinö ei halunnut jättää asiaa tähän. -Milloin minä olen hänet tavannut? -Latistanian kuninkaan ja kuningattaren kolmannen lapsen, prinssi Edvardin ristiäisissä. -Mutta siitähän on jo ainakin kymmenen vuotta! Eihän hän nyt enää samanlainen tyttö ole. -Tarkalleen viisitoista vuotta. Ihmisen luonne ei muutu, vain naama vanhenee. -Siis hänen on silloin täytynyt olla kolme vuotias. Onko muka kolme vuotiaalla jo luonne? Miten minä voin tietää, sovellummeko me yhteen? -Valtion edustajat ovat käyneet nämä asiat läpi ja todenneet teidät sopiviksi. -Eiväthän he voit tietää mitä minä haluan. -Sillä ei ole väliä. Teillä on kuninkaana oma tehtävä tässä valtakunnassa, halusitte sitä tai ette. -Entä jos minä en rakastukaan häneen. -Rakastukaa vaikka hevoseenne, pääasia, että tuotatte kuningattaren kanssa jälkeläisiä. Sitä teiltä odotetaan, ei muuta. -Mistä minä tiedän pitääkö hän minusta? -Läpsäiskää häntä vaikka pyllylle. Kyllä se teille sitten selviää! Neiti Neuvonen kuulosti kovin ärtyneeltä, joten Väinö katsoi paremmaksi olla hetken hiljaa. Väinö katseli kuvajaistaan peilistä. Hänen ensimmäisiä ajatuksiaan oli ollut huoli siitä, että hänen tuleva vaimonsa ei olisikaan hyvän näköinen. Nähdessään oman kalpean laihan olemuksensa peilistä hän ensimmäistä kertaa heräsi miettimään, kelpaisiko hän itse kenellekään. Ei hän mikään komistus ollut, mutta ei varmasti niitä rumimpiakaan. Laiha hän oli, joten lihavuudesta se ei jäisi kiinni, mutta lihaksia saisi olla hieman enemmän. Kasvoistaan hän ei löytänyt yhtään asiaa, jota ei olisi halunnut parannella. Ajatukset harhailivat omituisen verkkaisesti asiasta toiseen. Niinpä hän tarttui ensimmäiseen ajatukseen, josta sai kiinni: -Miksi minun halutaan menevän naimisiin näin nopeasti? -Valtion johto ajatteli, että se toisi hyvää mainosta meille tämän talouskriisin keskellä ja kohentaisi kansalaisten mielialaa. -Enkö minä olisi itse voinut valita puolisoa? -Teidän harkintakykyynne ei luotettu, ja syystäkin. -Tuon minä otan loukkauksena. -Sellaiseksi se oli tarkoitettukin. -Kai minä nyt olisin vapaiden kuninkaallisten naisten joukosta osannut sopivan valita, ei niitä niin montaa voi olla. -Ei ole. Vaihtoehdot olivat hyvin vähissä. Sopivan ikäiset olivat lähes kaikki jo varattuja sillä he ovat lähes järjestään teitä vanhempia. Jäljelle jääneistä toista ei voitu edes harkita maidemme välisistä suhteista johtuen, joten ruhtinatar Beatris oli ainoa sopiva vaihtoehto. -Enkö olisi voinut etsiä puolisoa muiden kuin kuninkaallisten joukosta? Näinhän Ruotsin ja Englanninkin perilliset tekivät. Miksi minä en olisi voinut tehdä samoin? -Sen ei katsottu olevan sovelias vaihtoehto. Valtio kaipaa piristystä talouteen ja Latistanian kanssa on mahdollista kehittää kauppasuhteita molempia hyödyttävällä tavalla. -Eli minä olen tässä tapauksessa vain kauppatavaraa? -Valtion johdon mielestä tässä kaupassa me voimme vain voittaa. Toki he toivoivat teidän siirtyvän häiden myötä Latistaniaan, mutta siellä on kyvykäs prinssi koulutettavana kuninkaaksi. Tuo kyvykäs prinssi seisoi tapaamisella isänsä vieressä kuin maailman valtias kuunnellen sisarensa vuolasta itsekehua hyväksyvä virne naamallaan. Väinö ei voinut millään ymmärtää, miten he voisivat jäädä tässä voitolle. Ainakaan hän ei henkilökohtaisesti löytänyt tilanteessa mitään voitettavaa. Hän katsoi tarkemmin tulevaa puheliasta vaimoaan. Pysty nenä, mutta ei ainakaan kovin suuri suhteessa muuhun kasvoon. Hieman pyöreyttähän tuolla oli, kuten hän oli huomannut Latistanian ja sen naapurimaiden naisilla olevan. Ehkä se johtui vain korkeasta elintasosta, liikaa sokeria ja rasvaa ravinnossa, liian vähän ulkotöitä. Meikki peitti kaikki mahdolliset ihon epätasaisuudet ja korostukset saivat kasvot näyttämään lähes luonnottomilta, nukkemaisilta. Vaatteet olivat selkeästi tarkkaan valitut, sillä niissä ei näkynyt yhtään ryppyä väärässä paikassa, vaikka ruhtinatar olikin muodokas, tahdikkaasti sanottuna. Siltä osin Väinö kokikin lievää tyytyväisyyttä. Hän oli nuorisosarjoja salaa katsoessaan – Jersey Shore ei kuulemma ollut hänen arvolleen sopiva ohjelma – alkanut kokea outoa mielenkiintoa naisten rintoja kohtaan. Hän oli aina pitänyt niitä enemmänkin pakollisena pahana, joita käytetään vauvojen ruokintaan, mutta nyt niiden näkeminen sai hänen sormensa kutisemaan ja hengitys alkoi tuntua raskaammalta. Entäs takamus sitten? Sitä hänen vieressään seisovalla nuorella naisella tuntui riittävän jaettavaksi asti. Mielessään hän pystyi jo näkemään tämän poseeraavan Kardashianin tyyliin, takamuksen keräävän kaiken huomion kuvassa. Ehkä hän sittenkin voi jäädä tässä voitolle. Hän tunsi jo hymyn nousevan huulilleen näistä ajatuksista, kunnes perusnegatiivinen minä heräsi taas henkiin. ”Entä jos hän ei pidäkään minusta? Mitä jos hän peruukin kaiken?” Ei hän olisi vielä halunnut mennä naimisiin, eikä ainakaan näin kovalla kiireellä tutustumatta ensin vastapuoleen kunnolla, mutta silti ajatus kaiken peruuntumisesta sai hänet hätääntymään. Hän ei omasta mielestään tuntenut mitään suuria tunteita tuota naista kohtaan. Oliko sillä lopulta väliäkään mitä hän tunsi, ehkä tärkeämpää oli, mitä tuo nainen tunsi. ”Mitä neiti Neuvonen päivällä sanoikaan hänelle..?” Muistellessaan saamiaan lukemattomia ohjeita, hän huomasi oikean kätensä ojentuvan suoraksi. Sormet hakeutuivat vierekkäin irtaantuen lopulta hieman toisistaan. ”Niinhän se olikin. Niin nanny sanoi”, hän mietti käden liikkuessa hitaasti takaoikealle. Hän oli jotenkin lumoutunut tuosta kädestään, jolla tuntui olevan oma tahto. Vain outo jyskytys hänen päässään häiritsi tilanteen upeutta, aivan kuin joku hakkaisi jykevää ovea hänen päänsä sisällä ja huutaisi jotain. ”..lä..e…tä..!” ”Mitä ihmettä se oikein tarkoitti? Aivan kuin joku huutaisi ’lähetä!’ ”, hän ajatteli samalla kun huomasi oikean kätensä lähtevän liikkumaan eteenpäin. Käden ottaessa vauhtia, hän tunnisti äänen neiti Neuvosen ääneksi ja ymmärsi samalla mitä se ääni hänelle huusi: ”Älä tee sitä!” Niin se huusi: ”Älä tee sitä!” Osumasta ei kuulunut samanlaista läsähtävää ääntä kuin elokuvissa. Aivan kuin tuo kiiltävästä kankaasta tehty kaunis mekko olisi estänyt ääntä pääsemästä karkuun. Väinö halusi nähdä, miten ruhtinatar Beatris reagoi tähän lähentymiseen, mutta terävä isku poskipäähän sai hänet hetkeksi näkemään vain outoja vilkkuvia valoja keskellä synkintä pimeyttä. Pimeyden väistyttyä hän huomasi katsovansa omaa heijastustaan salin musta-valko-ruudullisesta laattalattiasta. ”Lattiahan on kuin suuri shakkilauta”, hän huomasi ajattelevansa ja näki jo mielessään, kuinka hän siirteli linnan vartiomiehiä ruudusta toiseen. Kahteen päivään ei neiti Neuvonen ollut käynyt hänen luonaan. Hän ei ollut nähnyt näinä päivinä juuri ketään. Ruoka oli tuotu kaikessa hiljaisuudessa ruokasaliin ja vain kellon kilahdus kertoi pöydän olevan katettu. Aivan kuin henkilökunta olisi liikkunut seinien sisällä salaisia käytäviä pitkin häntä vältellen. Turvotus poskipäässä oli jo alkanut laskea. Jomotus kuitenkin jatkui ja tuntui vain yltyvän joka kerta, kun hän yritti kerrata sen päivän tapahtumia. Olikohan neiti Neuvonen suuttunut hänelle? Hänhän oli vain tehnyt kuten oli neuvottu, aivan kuten ennenkin. Hän tunsi outoa syyllisyyttä kaikesta aiheuttamastaan hälinästä. Vieraat olivat poistuneet nopeasti ja äänekkäästi, pääministerin seuraten perässä. Ehkä hän ei sittenkään toiminut tilanteessa toivotulla tavalla, vaikka hänestä tuntui, että hän oli ainoa, joka siitä kärsi. Mielipahaa helpotti vain kommenttiketju nuorison chatissä: ”Kuulitteko, mitä Väinö oli tehnyt? Aika jätkä! Respect!” ”Ei olis siit uskonu.” ”Way to go, dude!” jne. Ehkä hänellä oli vielä mahdollisuuksia kasvaa oikeaksi kuninkaaksi.