Luku II, osa 3. Tuska - Agony

Sitä tunnetta oli hankala kuvailla. Se oli kuin piikin pisto rintaan, mutta se tuntui vain sisällä. Eikä se ollut sellaista kipuakaan, vaan enemmänkin pistävää ahdistusta. Se sai aikaan kuristavan tunteen kurkussa. Onneksi hänen ei tarvinnut puhua kenenkään kanssa, sillä hän pelkäsi, että muut huomaisivat hänen ahdistuksensa. Ja silloin he tietysti kysyisivät siihen syytä. Hän vältteli käytävillä kulkemista, ettei vahingossakaan törmäisi kehenkään. Neiti Neuvonen oli tänään poissa, mikä oli vain hyvä, sillä hän jos kuka tunsi Väinön ja osasi lukea tätä kuin avointa kirjaa. Neiti Neuvonen olisi varmasti huomannut kaiken. Mitä hän olisi silloin kertonut? Tyypillisesti Väinö vain vältteli aihetta, pyrki siirtämään keskustelun muualle, mutta neiti Neuvonen oli liian hankala vastus, hän olisi varmasti kaivanut kaiken esiin. Muille hän varmasti pystyi esittämään vaikka kiukkuista tai huonovointista, mutta ei neiti Neuvoselle. Ei, häntä ei Väinö kykenisi huijaamaan. Miksi hän yleensäkään koki tällaista tunnetta? Eihän hän ollut tehnyt mitään väärää. Miksi hänen pitäisi olla varuillaan kuin rikollinen? Ei se ollut kiellettyä, missään laissa ei siitä mainittu, ei ollut säädöksiä tai lueteltu rangaistusten kovuuksista. Mutta silti hän koki samaa tunnetta kuin silloin lapsena, kun hän tiesi rikkovansa määräyksiä ja teki sen silti. Kiinnijäämisen pelko oli silloinkin kova, ja yleensähän hän jäi kiinni kun ei ollut muitakaan kenen niskoille syyn voisi vierittää, ja aina hän oli saanut ja kärsinyt rangaistuksensa. Nyt ei ollut sitä rangaistuksen pelkoa, vaikka joku saisikin selville sen, mitä hän oli tehnyt. Se tässä olikin niin hämmentävää. Toki hän ymmärsi, että asia ei ehkä moraalisesti ollut ihan niin hyväksyttävää, mutta toisaalta ei ollut moni muukaan asia, joita hän oli tehnyt, eikä hän niistä kokenut huonoa omatuntoa. Hän oli jopa tietoisesti rikkonut lakia – rikkomus tosin oli kaikessa kauheudessaan niin mitätön, ettei siihen olisi puuttunut edes virkavalta, vaikka olisi vieressä seissyt – eikä siitäkään kokenut kuin lyhyen hetken pientä jännitystä. Keltainen lehdistö olisi varmasti saanut siitä komeat otsikot: ”Kuningas rikkoi lakia – näyttää huonoa esimerkkiä kansalle!”, tai jotain vielä raflaavampaa. Mutta tästä tapauksesta edes ne tuskin saisivat tarinan aihetta painettavaksi lehtiinsä. Ja silti Väinö tunsi nyt tehneensä jotain anteeksiantamatonta. Millä hän saisi tämän tunteen tukahdutettua? Voisiko hän käydä ripittäytymässä? Vai saisiko hän mielenrauhan, jos jakaisi tämän asian jonkun kanssa? Hänellä ei vain ollut sellaisia ystäviä, joille uskoutua. Eipä hänellä ollut ystäviä ollenkaan. Hän halusi puhua aiheesta jonkun kanssa, mutta olisiko hän lopulta uskaltanut kertoa sitä? Mikä siinä oikein voi olla näin kauheata? Ei se ollut kiellettyä. Toki sitä paheksuttaisiin, mutta varmasti moni muukin oli tehnyt niin. Miten ne muut pystyivät nukkumaan yönsä? Onko hän ainoa, jonka mielestä se on niin kauhea asia? Suurenteleeko hän nyt asiaa, joka muiden mielestä ei olisi edes ongelma? Voisiko olla jopa niin, että jos hän kertoisi siitä jollekin, häntä vain kehuttaisiin eikä toruttaisi? Voisiko se olla niin? Epävarmuus kalvoi syvältä. Oli parempi, että hän vain pyrkisi unohtamaan koko asian, aivan kuin sitä ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tuon pahan olon täytyisi mennä pois kun hän ei itsekään asiaa enää muistaisi. Aika varmasti parantaa tämänkin ongelman, niin hän uskoi. Nyt piti vain saada mieli rauhoitettua ja ajatukset muualle, pois siitä asiasta. Kauas pois. Täytyy ajatella jotain muuta. Ihan muuta. Mutta ei sitä. Täytyy tehdä jotain mikä vie ajatukset muualle. Vai jääkö se kalvamaan häntä ikuisiksi ajoiksi?