maanantai 30. marraskuuta 2020

Luku II, osa 7. Vaatekaappi

”Neiti Neuvonen! Tulkaa auttamaan!” Hän oli jo korottamassa ääntää kun muisti, että hänen lastenhoitaja/kotiopettaja/neuvonantaja neiti Neuvonen, joka normaalisti olisi ilmestynyt paikalle kuin taikaiskusta, ei voinut kuulla häntä vaikka Väinö miten lujaa huutaisi. Hän oli nimittäin lomalla. Se taisi olla hänen ensimmäinen lomansa ikinä, sillä Väinö ei muistanut tällaista tilannetta aiemmin olleenkaan. Olihan neiti Neuvonen toki ollut aiemminkin poissa, asioilla tai kipeänä, mutta Väinöstä tuntui, että hän olisi muuten ollut joka päivä paikalla, niin arkisin kuin viikonloppuina ja juhlapyhinäkin. Hän oli aina ollut paikalla kun Väinö tarvitsi, aina aamun herätyksestä nukkumaan menoon, ja kaikessa siinä välillä. Ennen lähtöään hän oli antanut Väinölle puhelinnumeron, josta hänet tavoittaa jos ja kun sille on tarvetta, mikä oli jo itsessään outoa, kun linnassa viestittely normaalisti hoidettiin huutamalla tai sisäpuhelimella. Väinö oli ollut melkoisen välinpitämätön asian suhteen, eikä vaivautunut edes nostamaan katsettaan läppärin ruudusta, ja niin neiti Neuvonen poistui paikalta lähes huomaamattomasti. Ja nyt, heti seuraavana päivänä, Väinö kaipasi kovasti neiti Neuvosen apua. Hän ei löytänyt vaatteitaan. Päivän vaatteet olivat aina olleet valmiina vaatetelineessä roikkumassa, puhtaina ja silitettyinä, kiiltäviksi lankatut kengät telineen edessä. Nyt teline oli tyhjänä makuuhuoneen nurkassa. Alkuhätäännyksestä toivuttuaan, Väinö otti puhelimensa yöpöydältä ja alkoi etsimään lappua, johon neiti Neuvonen oli puhelinnumeronsa kirjoittanut. Hän ei vain millään muistanut, mihin oli lapun laittanut. Minkälainen se lappu edes oli? Olisipa hän edes sen verran seurannut neiti Neuvosen lähtöä. Hän kaiveli makuuhuoneen laatikoita, kiersi kirjaston ja kylpyhuoneet, mutta ei löytänyt lappua, jossa olisi ollut puhelinnumero. ”Tietäisiköhän joku muu linnassa sen numeron?”, hän pohti ja päätti soittaa virastomestarille. Ottaessaan sisäpuhelinta käteensä, hän huomasi siihen teipatun pienen lapun, jossa oli neiti Neuvosen käsialalla kirjoitettu puhelinnumero. ”Mutta siinähän se on. Miten en sitä heti huomannut?”, hän sanoi ääneen ja naurahti omalle sokeudelleen. ”Siinähän sen numeron tietysti pitikin olla, puhelimen luona”. Hän oli jo naputtamassa numeroa, kunnes havahtui pohtimaan asiaa tarkemmin. Hän oli rehvakkaasti väittänyt selviävänsä erinomaisesti ilman apuakin, mutta nyt hän oli heti antamassa periksi. Hänellehän naurettaisiin! Ei, hänen tulisi selvitä itse, ihan ilman apua, muuten hän saisi hävetä silmät päästään. Hän laittoi puhelimen pois ja päätti tarmokkaasti etsiä itse omat vaatteensa. Hän marssi makuuhuoneeseen, katsoi ympärilleen ja mietti: ”Jos minä olisin vaatekappale, missä minä olisin? No tietysti vaatekaapissa!” Hän marssi ensimmäisten ovien luokse ja tempaisi ne auki. Kaapissa roikkui päällekkäin kaksi riviä vaatteita, ylempänä takit ja alempana housut. Kaikki näytti olevan siististi järjestyksessä, joten hän otti rivin ensimmäiset takin ja housut, ja vei ne sängylle. ”Helppoa. Puku on valittu, nyt alusvaatteet!”, hän ajatteli ja avasi seuraavan kaapin. Kaapin sisältö oli samanlainen ensimmäiseen verrattuna, takkeja ja housuja pitkä rivi, mutta ei alusvaatteita. Väinö laittoi ovet kiinni ja katseli ympärilleen. Hän ei nähnyt enempää vaatekaappeja huoneessa. Oli lipastoa, laatikostoa jne, mutta ei vaatekaappeja. ”Missä vaatteita pidetään jos ei vaatekaapissa?”, hän kummasteli. Olihan hän asunut tässä huoneessa jo kaksikymmentä vuotta, luulisi hänen tietävän, mitä huone sisälsi. Mutta ei, hän ei tiennyt missä vaatteita pidetään. Hän koetti pinnistää muistiaan ja nähdä mielessään, mistä neiti Neuvonen hänen vaatteensa toi, mutta hän ei voinut sellaista muistaa, sillä vaatteet ilmestyivät paikalleen hänen nukkuessaan tai ollessaan muualla. Lapsena hänellä oli huoneessa lähinnä leluja, isoja ja pieniä noissa kahdessa kaapissa sekä… Vaatehuoneessa! Kun hän oli sotkenut huoneensa leluilla, neiti Neuvonen oli uhannut lukita ne vaatehuoneeseen. Se oli tuo toinen ovi kylpyhuoneen oven vieressä, eikä hän ollut uskaltanut mennä sinne, sillä häntä oli peloteltu vaatehuoneessa piileskelevästä möröstä. Nyt hän uskaltaisi sen oven avata. Hän huomasi jännittävänsä melkoisesti pitäessään kättä oven kahvalla, ja silmät suljettuina hän avasi oven. Oven takana vastaan tuli pimeys. Valo ei yltänyt huoneen perälle, joten hän ei nähnyt, mitä siellä oli. Hän haki valokatkaisijaa oven vierestä ja lopulta sen löysikin. Kapean huoneen molemmissa päissä oli ovet. Toinen seinä oli tyhjä, mutta toiselle seinälle oli rakennettu pitkä rivi kenkätelineitä täynnä erilaisia kenkiä, ja niiden yllä roikkui rivi kauluspaitoja silitettyinä. ”Karmea huone”, hän ajatteli ja otti ensimmäiset kengät ja paidan, jotka käteensä sai. Hän työnsi oven nopeasti kiinni, ja vaatetelineelle kävellessään ihmetteli, miten vaatehuoneen ovi ei ollut pitänyt ollenkaan ääntä, toisin kuin muut huoneen ovet. Olikohan siihen jokin syy? Näin hänellä oli housut, takki, kuluneet kengät sekä paita, jonka kauluksessa oli kirjailtu kukkakuvio. Ei hän muistanut sellaisia vaatteita omistaneensakaan. Puuttui enää alushousut sekä sukat. Koska muutkin vaatteet oli piilotettu ovien taakse, hän arveli puuttuvienkin vaatekappaleiden olevan jossain piilossa. Katse kiinnittyi raskaaseen nelilaatikkoiseen lipastoon, jonka sisältöä hän ei tuntenut. Laatikoista löytyi mm. pyjamat, sukat sekä alushousut. Hän valitsi mielestään tyylikkäät skottiruutuiset sukat ja raidalliset bokserit. Kas näin, vaatteet löytyivät, eikä apua tarvinnut pyytää. Pikaisen pukeutumisen jälkeen hän lähti kohti keittiötä, sillä aamupala oli melkoisesti viivästynyt ja vatsa kaipasi täytettä. Keittiössä oli jo alkanut lounaan valmistelut, kun hän astui sisään. Henkilökunta pysähtyi katsomaan häntä silmät pyöreinä, kun hän asteli ruokakaapille valmistelemaan itselleen aamiaista. ”No en minä nyt niin myöhässä ole”, hän ajatteli ja henkilökunta jatkoikin samalla omia töitään. ”Sirkukseenko nuori herra on pyrkimässä?!”, kuului tuttu ääni hänen takaansa. ”Neiti Neuvonen, ettekö olekaan lomalla?” ”Olen toki, mutta minne minä kotoani menisin, kun en ole ennenkään missään ollut. Ja se taisikin olla hyvä ratkaisu. Kunhan saatte myöhäisen aamupalanne syötyä, katsomme yhdessä sopivat vaateyhdistelmät eri tilaisuuksiin. Ja sen jälkeen minä jatkan lomaani.” Väinö oli kiitollinen asian saamasta käänteestä. Ei hän mitään pukeutumisesta ymmärtänyt sillä vaatteet oli aina valittu hänen puolestaan. ”Ehkä siis oli syytä harjoitella perusasiat”, hän ajatteli.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti