Luku I, osa 10. Salainen Palvelu - Secret Service

Pöytä oli oikeastaan lievä pettymys kaiken tapaamista edeltävän jännityksen jälkeen, jonka kutsu saapua kuulusteluihin oli aloittanut. Pöytä oli aivan tavallisen, puunvärisen työpöydän näköinen; tietokone näyttöineen toisessa reunassa, vastakkaisessa reunassa pari lokerikkoa, joista kurkisti sekalaisia papereita, keskellä tummanharmaa kirjoitusalusta, jota vasten nojasi kaksi suurta kouraa, jotka pitelivät vaaleanruskeata kansiota. Väinön puolella pöytää oli sentään näkösuojana levy, joka esti näkemästä vastapäätä istuvan miehen jaloista kaiken muun, paitsi mustien kenkien kärjet. Huone oli vaatimattoman kokoinen, ehkä noin kolme kertaa neljä metriä, ja kalustettu hyvin askeettisesti, lähinnä liukuovilla varustetuilla arkistokaapeilla. Tavanomaiseksi voisi sanoa myös kansiota pitelevää miestä; kulmikkaat kasvot, leuassa heikosti erottuva sänki, lyhyet tummanruskeat hiukset tarkasti jakaukselle kammattuna. Mitään muuta mieleenpainuvaa ei noissa kasvoissa ollut. Ääni sen sijaan herätti kunnioitusta, jopa hieman pelkoa. ”Te siis sanotte olevanne itse tämä henkilö?” Kysymys vyöryi päälle kuin kaukainen ukonjyrinä. Se ei noudattanut tyypillistä kysymyslauseen lopussa kohoavaa sävelkulkua, vaan painotus sai sen kuulostamaan enemmän syytökseltä. Kysyjä oli mahdollisesti työstään johtuen tottunut esittämään enemmän väitteitä kuulusteltaville kuin kysymyksiä, jotka olisivat saattaneet paljastaa, ettei hän tietänytkään totuutta, vaan ainoastaan epäili. Lievä vasemman kulmakarvan kohoaminen kuitenkin paljasti Väinölle sen olevan kysymys. ”Halusin esiintyä keskustelupalstoilla incognito,” hän vastasi. ”Inko-mikä?” Nyt intonaatio oli voimakkaasti loppua kohti nouseva. Toisiaan kohti rypistyneet kulmakarvat nousivat keskellä hassusti pystyyn. Väinö huomasi ihmettelevänsä, miten tuo salaisen palvelun kuulustelija kykeni pitämään kasvonsa muuten täysin ilmeettöminä ja muuttumattomina. Hänen päässään kävi nopeasti ajatus, että se voisi olla kätevä temppu osata esimerkiksi hallituksen esittelyissä. ”Tarkoitan, että halusin esiintyä anonyyminä.” Kuulustelijalla ei karvakaan, mistä Väinö tiesi, että valitsi jälleen väärän sanan, mikä vaati pikaista korjaamista: ”Eli en halunnut, että kukaan tunnistaisi minua noilla keskustelupalstoilla.” ”Eli sinä väität olevasi tämä Michael the first.” Kuulustelija lausui nimimerkin huolitellun hitaasti, kuin varmistuakseen, että lausuu sen varmasti ymmärrettävällä englannin kielellä. ”Kyllä. Valitsin itselleni tällaisen pseudonyymin, eli aliaksen, siis nimimerkin. Ajattelin, että häntä ei osata yhdistää minuun.” ”Ketä häntä?”, kuului monotoninen kysymys, ja tässä vaiheessa Väinö koki, ettei keskustelun toinen osapuoli ollut se Salaisen palvelun penaalin terävin kärki. Muutenkin koko ajatus Salaisesta palvelusta tuntui kovin nurinkuriselta. Nimenä osaston nimi oli kyllä kovin loistelias, suorastaan herättää mielikuvia agenttiseikkailuista, mutta se ei ole kovin salainen nimi. Itse asiassa, kun Väinö saapui määrättyyn osoitteeseen kaupungin keskustassa, hänen katseensa kiinnittyi ensin oven vieressä olevaan suureen plakaattiin, jossa luki ”Soomen Salainen Palvelu – Soome Secret Service”. Aika salaista. ”Käyttäisivät edes lyhenteitä, kuten MI5 tai KGB tai CIA”, hän ajatteli. Aulassa oli seinällä taulu, josta pystyi näkemään työntekijöiden nimet ja toimistojen sijainnit. ”Vakoilua helpottamaan varmaankin”, mutisi Väinö ja puisteli päätään. Mutta Väinö ei tuntenut asian taustoja. Maailmansotien välillä oli hetki, joka oli vakoojien kulta-aikaa Soomessa. Sijaintinsa vuoksi Soome oli otollinen paikka käytettäväksi etappina vakoilumatkoilla. Lisäksi Soomen perinteisiin on vähintäänkin keskiajalta lähtien kuulunut ongelmien välttely. Valtio on kääntänyt suuntaa kuin tuuliviiri ja kumartanut aina suurimman uhan suuntaan. Niinpä eräästä pääkaupungin perinteikkäästä ravintolasta tuli lopulta paikka, jossa eri valtioiden vakoojat saattoivat turvallisesti tavata toisiaan, Soomen edustajat mukaan lukien. Toimintaa ei ollut tarpeen peitellä, kirjekuoret ojennettiin suoraan pöydän yli, ja vihollismaiden agentit saattoivat ryypätä keskenään yömyöhään jakaen toisilleen sellaista tiedustelutietoa, mitä pitivät omalta kannaltaan soveliaana. Kun tähän lisätään Soomen valtion jatkuva pyrkimys avoimuuteen ja läpinäkyvyyteen kaikessa sen toiminnassa, ei pidetty enää tarpeellisena peitellä omien vakoojien henkilöllisyyttä. Olihan ne kaikilla tiedossa jo muutenkin. Jopa alun perin vakoilutoiminnan peiteyksikkönä käytetty Kalastustalouden suunnittelutoimisto, poistettiin valtion virastoista, ja sen rakennus muutettiin Salaisen palvelun toimistoksi. Olihan se toisaalta ollut melko outoa, että näin pienellä valtiolla oli lähes sata henkeä työllistänyt suuri toimisto keskellä pääkaupunkia, kun päätoimisia kalastajiakaan ei ollut niin montaa. ”Siis kuka on tämä ’hän’, josta te puhuitte?” Kuulustelijan otsaan ilmestyi uusi ryppy kuin osoittaen, että nyt hän pohti kuulemiaan asioita vielä kovemmin. ”Käytin tässä itsestäni puhuessa kolmatta persoonaa. Näinhän teki tietääkseni myös Julius Caesar.” ”Ja kuka tämä Julius taasen on?” Kuulustelijan äänen voimakkuus kohosi hieman samalla, kun hän suoristi ryhtiään, vaatimattoman näköisen puutuolin narahtaessa. ”Hän oli entinen valtiomies ihan, mutta hän on jo kuollut.” Väinö vastasi ärtyneenä hieman liian nopeasti ajattelematta tarkemmin sanojaan. ”Ja mihin hän kuoli?” Ei, kuulustelija ei ollut se terävin kynä, pikemminkin liitutaulun liitu, Väinö ajatteli, ja korotti jo itsekin ääntään vastatessaan: ”Hänet puukotettiin. Oma poikakin osallistui tähän rikokseen.” Tässä vaiheessa Väinön järki painoi jarrua minkä pystyi. Kuulustelijan silmät olivat suurentuneet ja hän otti tyhjän paperin eteensä, johon oli aikeissa alkaa raapustamaan muistiinpanoja. ”Mutta rikos on tapahtunut kauan sitten ja syyllisetkin ovat saaneet rangaistuksensa”, Väinö ehti nopeasti lisäämään. Salaisen palvelun mies näytti kovasti pettyneeltä. Lyhyen hiljaisuuden jälkeen hän ympäripyöreästi selosti, miten ja miksi he olivat kiinnittäneet huomiota Väinön kommentteihin sosiaalisessa mediassa. Häntäkin siis tarkkailtiin. Jatkossa Väinö miettisi tarkkaan, mitä uskaltaa somessa kirjoittaa.

Luku I, osa 9. Autonkuljettaja - The Driver

Hän istui ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevan keittiön pienen sivupöydän äärellä syömässä aamupalaa, kuten oli tehnyt lähes säännöllisesti jo parin kuukauden ajan. Aamuvuorossa oleva keittäjän apulainen oli tuonut aamupalatarpeet pöytään, mutta siihen palvelu jäi. Väinö oli itse joutunut opettelemaan, kuinka leipä paahdetaan hassussa paahtimessa, jossa leipä laitetaan päälle kuin liukuhihnalle, joka imaisi leivän hitaasti sisäänsä ja sylkäisi paahdettuna alapuolelta lautaselle. Ensimmäisellä kerralla hänen piti pidätellä itseään, ettei olisi työntänyt leipää - ja samalla sormiaan - syvemmälle laitteeseen, niin hitaasti se leipää kuljetti. Nyt hän osasi jo käyttää tuoremehupuristinta ja kahvinkeitintäkin. Kahvia oli onneksi yleensä valmiina siihen aikaan, kun hän alakertaan hiipi, ei hän siitä niin hyvää saanut aikaiseksi kuin keittäjät. Kaukaisilta tuntuivat jo ne päivät, kun heille kannettiin aamupala makuuhuoneeseen hopeatarjottimella. ”Kaikki on nyt paremmin kun olemme kuninkaallinen tasavalta”, hänelle toistettiin useasti, mutta hän ei osannut sanoa, kenen kannalta asiat ovat nyt paremmin. Keittiön ikkunat olivat kapeita ja korkeita, ja vaikka keittiössä oli hänen mielestään tehokas ilmastointi, ikkunoita tunnuttiin pidettävän auki aina kun sää sen salli. Nytkin hän katseli avonaisesta ikkunasta pihalle, kuinka kevyt tuulenvire värisytti pensaita ja kuunteli, kuinka kaupungin liikenteen melu kasvoi ihmisten suunnatessa töihin. Hän havahtui ajatuksistaan tajutessaan, että koko tämän ajan, jonka hän oli katsellut pihan pensaita, siellä oli seissyt joku. Tarkemmin katsottuna se joku näytti olevan mies, joka oli pukeutunut tummansiniseen pukuun ja koppalakkiin, ja poltteli rauhallisesti tupakkaa rappukaiteisiin nojaten. ”Kukakohan tuo oikein on?”, hän ajatteli mielessään, kun kylmä tuulahdus kertoi jonkun astuneen keittiön ovesta sisään. -Neiti Neuvonen, kuka on tuo mies tuolla ulkona? -Teidän autonkuljettajanne. -Onko minulla autonkuljettaja? -On. -Onko minulla siis autokin? -Ei ole. -Mihin minä tarvitsen autonkuljettajaa, jos ei minulla ole autoakaan? -Kuljettamaan teitä virallisissa tilaisuuksissa. -Mutta juurihan te sanoitte, ettei minulla ole autoa. -Ei olekaan. -Millä hänen sitten on tarkoitus minua kuljettaa? -Valtio järjestää auton. -Enkö minä voisi itse ajaa, jos minulla olisi auto? -Ette voi. -Miksi en? Onhan minulla ajokorttikin. -Se ei ole soveliasta. -Mitä autonkuljettajani tekee silloin, kun minua ei tarvitse kuljettaa? -Hän on valmiudessa. -Ai mitä varten? -Jos teitä tarvitsee kuljettaa. Jotenkin Väinöstä tuntui, ettei tämä keskustelu johtaisi mihinkään ja hän jäi mietteissään katsomaan ulos ikkunasta, kuinka kuljettaja sytytti toisen tupakan. ”Mihin minä oikein kuljettajaa tarvitsen, onhan minulla omakin ajokortti?”, hän tuumaili. Sen ajokortin hän oli kyllä saanut käytännössä tyhjästä, sillä kukaan ei silloin tarkistanut kirjallista koetta, ja ajokoekin oli melkoisen epäonnistunut, mutta hänen suoritustaan vain kehuttiin. Siihen aikaan kuninkaallisilla oli vielä valtaa kansaan ja hänellä valtaa päättäjiin, sillä hän joutui käyttämään kaikki 16-vuotiaan teinin temput, kunnes hänen isänsä suostui päästämään hänet ajo-opetukseen. Eikä hän ollut juurikaan ajanut autoa kolaroituaan isänsä urheiluauton heti ensimmäisenä päivänä. Mutta heränneestä ajatuksesta hän ei halunnut luopua. -Jos minä kuitenkin ottaisin isäni auton käyttöön, ja kuljettaja sekä auto voitaisiin vuokrata aina tarvittaessa. Tällöin voisimme luopua omasta kuljettajasta kokonaan. -Se ei valitettavasti käy. -Miksi ei? -Ensinnäkään teillä ei enää ole isänne autoa. -Kuinka niin? Tuollahan sen tallissa pitäisi olla! -Kaikki kuningaskunnan omaisuus siirtyi tasavallan omistukseen perustuslain muutoksen myötä, myös isänne autot. -Ainahan sitä voi uuden auton ostaa. Sanoitte ”ensinnäkin”? -Kuljettajaa ei voida irtisanoa. -Miksi ei? -Hänellä on irtisanomissuoja. -Mikä suoja?? -Irtisanomissuoja. Kaikille kuningashuoneen työntekijöille myönnettiin irtisanomissuoja. Heitä ei siis voi erottaa. -Kai siihen jokin takaraja laitettiin? -Ei itse asiassa laitettu. -Kuka ihme tuollaisen sopimuksen on mennyt hyväksymään? -Äitinne ollessaan valtionhoitaja. Väinö oli menettänyt ruokahalunsa. Hän oli kuvitellut saavansa hallittavaksi kuningaskunnan rajoitetuin oikeuksin, mutta joka päivä hän löysi uusia outouksia nykyisestä järjestelmästä, joka tuntui vievän häneltä vähätkin oikeudet. Mitä kaikkea olikaan tapahtunut niinä hulluina vuosina, jolloin kuningaskunta ajelehti ilman kunnollista valtionjohtoa? Hän todellakin tarvitsi apua tämän kaiken ymmärtämisessä, eikä hänen lastenhoitajansa ollut oikea ihminen auttamaan. Ja kumpi oli lopulta oudompaa, Soomen valtiomuoto, vai se, että neiti Neuvonen teititteli häntä?

Luku I, osa 8. Hallituksen esittely - Government introduction

Tällä kertaa puku tuntui puristavan enemmän kuin koskaan. Tai siltä se ainakin tuntui. Se kiristi selästä, kaulasta, kaikkialta. Se oli liian kuuma näihin tilaisuuksiin ja tehty joustamattomasta kankaasta, joten liikkuminenkin oli hankalaa. Kaiken lisäksi siinä roikkuivat ”pakolliset” miekka, mitalit ja muut koristeet. Hän ei ymmärtänyt millään, miksi hänen täytyi pitää sitä typerää pukua. Eihän kenelläkään muulla ollut tavallista tummaa pukua erikoisempaa asua. Vain pääministerillä oli puvun päällä paksu kultainen kääty. Väinö olisi mielellään vaihtanut oman sotisopansa tuollaiseen käätyyn, joka ei massiivisuudestaan huolimatta näyttänyt vaivaavan pääministeriä millään lailla. Kun hän vaatteita pukiessaan kritisoi mokomaa ilveilyä, neiti Neuvonen totesi: ”Nuori herra lopettaa sen kitinän ja pukee reippaasti päälle. Kuningas on aina pukeutunut näihin tilaisuuksiin seremonia-asuun ja tulee aina pukeutumaan”. Vastaan väittäminen ei vienyt asiaa eteenpäin, vaan hän joutui ahtamaan itsensä siihen samaiseen kauheaan asuun, joka hänelle tehtiin kruunajaisiin. Eihän hän ole enää pituuttakaan kasvanut, joten miten se voi näin kauheasti puristaa? Onko hän kenties lihonut? Ei ainakaan punnitustuloksen mukaan. Eikä hän myöskään ollut mikään urheilullinen poika, joka olisi käynyt salilla lihaksia kasvattamassa. Pukua ei myöskään oltu pesty, sillä se ei olisi kestänyt edes kastumista. Ja kyllä se puku haisikin kauan kruunajaisten jälkeen! Hän oli sinä päivänä hionnut varmasti kymmenen litraa nestettä, ainakin sen verran. Eikä se ollut edes kuuma päivä! Kaikki siinä puvussa ärsytti häntä: Sisälläkin piti kantaa mukanaan painavaa hattua, eikä kättä saanut lepuuttaa miekalla, vaan kädellä pidettiin miekkaa juuri oikeassa asennossa. Ja sitten vielä nuo miljoonat kilkuttimet rinnassa, joita hän ei ollut omalla toiminnallaan ansainnut; niitä taidettiin jaella ihan jakamisen ilosta. Sotilasarvoltaan hän oli jo kapteeni, vaikka ei ollut päivääkään käynyt armeijaa, mutta kuninkaan tulee olla upseeri, näin sanottiin. Eipä tässä maassa moni muukaan käynyt armeijaa vaikka se olikin miehille pakollista. Loputonta lykkäystä tai vapautuksen sai melkein millä verukkeella tahansa valtiomuodon vaihtumisen jälkeen. Tämä oli johtanut mm. siihen, että uusia upseereja ei armeijaan palkattu ja nykyisten keski-ikä alkoi lähetä jo viittäkymmentä vuotta. Jokaista viittä varusmiestä kohden löytyi armeijasta yksi upseeri, eikä se johtunut upseerien suuresta määrästä. Neiti Neuvonen oli aikojen saatossa kehittänyt suorastaan taiteeksi kyvyn kiinnittää Väinön huomion silloin, kun tämä teki jotain väärin. Nytkin tuskin kukaan muu huomasi sitä vihjausta, jolla nanny kiinnitti Väinön huomion itseensä, eikä Väinöllä ollut vaikeuksia ymmärtää vihjettä, jolla nanny käski lopettaa kaulan venyttelyn. Mutta kun se korkea kaulus hankasi ikävästi! Hän oli niin keskittynyt pukunsa kiroamiseen, ettei ollut kuunnellut sanaakaan maatalousministerin puheesta, mutta eipä sillä ollut väliäkään. Ainahan sen puheet koskivat vain maatalouden ongelmia; joko on kuivaa tai sataa liikaa, tai sitten on liian kuuma tai kylmä, ja lopuksi maatalouden tulot kasvavat liian vähän ja menot liian paljon. Kaikesta tästä huolimatta ne maatilojen omistajat, joita hän oli tavannut, tuntuivat vain lihovan ja rikastuvan päivä päivältä. Ennen näissä tilaisuuksissa sai sentään käydä kansalaiset itse kertomassa näkemyksiään, mutta kuninkaallisen tasavallan aikana tapa oli muutettu hallituksen esittelyksi. Eikä yksikään hallitus ollut tähän mennessä esitellyt yhtään hyvää uutista. ”Kiitos näistä tärkeistä näkemyksistänne, ministeri Nieminen, olette tehneet ministeriössänne erinomaista työtä”, aloitti Väinö kovaan ääneen keskeyttäen maatalousministerin puheen. Tuo roikkuvaposkinen ministeri jäi hölmistyneenä tuijottamaan pääministeriä suu auki, aivan kuin odottaen ohjeita. Mutta siihen ei Väinö aikonut antaa mahdollisuutta, vaikka tunsikin niskassaan, kuinka neiti Neuvonen lähetti tulenpalavia vihaisia katseita hänen suuntaansa. ”Näin kuninkaan ominaisuudessa ajattelin ehdottaa pientä muutosta tähän esittelyyn. Voisimmeko tehdä vaikka niin, että se, jolla on jotain oikein hyvää kerrottavaa, aloittaisi seuraavaksi ja sen jälkeen voisimme keskustella siitä, kuinka siihen on päästy? Kuka aloittaa?” Ministerit ja virkamiehet eivät osanneet tehdä muuta kuin vilkuilla toisiaan. Väinö ei halunnut antaa tilaisuuden lipsua käsistään, vaikka tunsikin äänensä muuttuvan jännityksestä kimeämmäksi. Hän halusi tehdä muutoksia, ja omasta mielestään hän oli keksinyt hyvän muutoksen näihin tylsiin tilaisuuksiin. ”Eikö kukaan halua aloittaa? No minäpä aloitan. Tänään on ollut hyvä sää, eikä viimeisten tietojen mukaan yksikään juna ollut eilen myöhässä. Tämä lienee melko harvinainen tilanne, vai mitä liikenneministeri Petronen?”. Ministeri ei saanut ääntä suustaan, vaikka selkeästi halusi jollain tavalla kommentoida kuninkaan tietoja. Eihän hänellä itsellään ollut vastaavia tietoja käytettävissä, vaikka hän miten selaili papereitaan ja haki katseellaan apua virkamiehiltään. ”No mitäpä sanoo energiaministeri Vattinen? Viime aikoina ei ole ollut myrskyjä, joten sähkökatkojakaan ei liene ollut?” Vattiseen näytti iskevän sama tauti kuin Petroseen; suu kävi mutta mitään ei kuulunut. Muut ministerit näyttivät hätääntyvän huomatessaan, että kuningas saattoi kysyä jonkin hankalan kysymyksen keneltä tahansa ja alkoivat hätäisesti kehittämään neuvonpitoa avustajiensa kanssa. Neiti Neuvonen oli vaivihkaa hivuttautunut Väinön viereen ja sai pelkällä olemassaolollaan Väinön tuntemaan itsensä jälleen mitättömäksi hiirulaiseksi kissapetojen aitauksessa. Pääministeri Kauranen sai koottua itsensä ensimmäisenä, olihan hänellä sentään kullattu kääty mahtinsa merkkinä, ja julisti röhisevällä äänellään: ”Jospa palattaisiin takaisin agendaan. Opetusministeri Tuskanen, lienee teidän esittelynne vuoro”. Ja niin jatkui hallituksen esittely loppuun ilman uusia keskeytyksiä. Vaikka Väinö ei tällä kertaa saanutkaan muutettua inhoamiaan hallinnollisia tapoja, jäi hänen sisäänsä kytemään jokin pieni kipinä siitä, että hänellä on kaikesta valtiomuodon rajoitteista huolimatta edes mahdollisuus vaikuttaa asioihin. ”Tämä ei jää tähän”, hän ajatteli kuunnellessa puolikorvalla koulujen loppumatonta ongelmien listaa.

Luku I, osa 7. Yksityisyys - Privacy

Ensimmäinen tunne lapun nähdessään oli hämmästys. Lähes yhtä nopeasti kuin hän ymmärsi viestin sisällön, vaihtui tunne raivoon. ”Kuinka he kehtaavat? Tämä on suorastaan järkyttävä loukkaus! Loukkaus yksityisyyttäni kohtaan! Osoitus luottamuksen puutteesta, ja törkeä sellainen!”, hän puhisi mielessään rutaten lapun nyrkkiinsä. Hän ei edes kyennyt keksimään sopivaa ilmausta niille niljakkaille maan matosille, jotka olivat tämän menneet tekemään, ja lupaa kysymättä! Kengät mielenosoituksellisesti kopisten hän marssi ympäri huonettaan, ja nenästä kuuluva tuhina kertoi hänen suuttumuksestaan. ”Kenelle voin tästä valittaa? Menenkö suoraan tekijän luokse ja huudan mielipiteeni hänen naamalleen? Ei, se ei olisi kuninkaan arvolle sopivaa. Teenkö valituksen hallituksen edustajalle, ja jos, niin kenelle heistä? Ei, hallitus ei näihin asioihin puutu, ja vaikka puuttuisivatkin, niillä aina kestää liian kauan saada mitään aikaan.” Hänellä oli tunne, että hänen oli aivan pakko päästä purkamaan vihaansa jollekulle, mutta hän ei vain millään tuntunut keksivän sopivaa henkilöä. Neiti Neuvonen oli aina huolehtinut siitä, että hän puhuu oikeita asioita oikeille ihmisille. Yleensä hänen ei edes tarvinnut mennä niiden ihmisten luo vaan he tulivat HÄNEN luo. Niin oli hänen maailmansa mennyt sekaisin, ettei hän keksinyt ketään muuta purkauksensa kohteeksi kuin lastenhoitajansa, joten hän riuhtaisi sisäpuhelimen käteensä ja oli jo painamassa pikavalintaa, kun se pieni ääni siellä jossain pään sisällä sai hänet lopulta pysähtymään. Se tunne, jonka hän sillä hetkellä koki, oli lamaannuttava. Se ei ollut kauhua, mutta sai hänet tuntemaan samoja oireita, kuin kerran lapsena, kun hän piiloa leikkiessään jäi suuren matka-arkun sisään jumiin. Aivot kävivät ylikierroksilla etsien poispääsyä tilanteesta, mutta kroppa ei reagoi käskyihin. Sisäpuhelimen vihreä merkkivalo oli ainoa, johon hän pystyi keskittymään, kun ajatukset kiersivät jo uutta kehää. Mitä kaikkea valtion tietoturvapalvelu olikaan tehnyt hänen tietokoneellaan? Hän muisti lapun tekstin sanatarkasti katsomatta sitä, mutta ei osannut päätellä, mitä se käytännössä tarkoitti. He olivat siis ’varmistaneet tietokoneen turvallisuuden’. Mitä se siis tarkoitti? Olivatko he vain päivittäneet virustorjunnan ja selaimen? Vai olivatko he varmuuskopioineet tietokoneen? Pääsivätkö he näkemään, mitä hän oli koneella tehnyt? Milloin viimeksi hän oli muistanut tyhjentää selaimen välimuistin? Onko koneessa nyt mahdollisesti jokin vakoiluohjelma, jolla häntä tarkkaillaan? Kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä. Niitä tuntui riittävän, toinen toistaan pahempia. Oliko hänellä tietokoneella jotain sellaista, jota hän ei halunnut muiden näkevän? Ei, ei hän voinut tästä nannylle puhua. Hän oli yksin tämän ongelman kanssa. Hän laittoi puhelimen pois ja istui tuolille läppäri sylissään haluamatta kuitenkaan avata sitä. ”Jos ne vaikka kaappaavat sen kameran ja katsovat sillä, mitä hän tekee”. Hän alkoi pohtia, mitä kaikkea tietoa kone hänestä sisälsikään. Joissain sovelluksissa hän oli antanut sille luvan tallentaa salasana. Ne kun menivät niin helposti sekaisin ja niiden näppäily aina alussa oli niin raskasta ja aikaa vievää. Nyt hän toivoi, ettei olisi ikinä tallettanut niistä yhtään. Vaikka hän olisikin tyhjentänyt sopivasti nettiselaimen historiatiedot, pikavalikoissa oli linkkejä, joita hän ei halunnut muiden tietävän. Näkevätkö ne niistä tiedoista, kuinka hän on juorulehden sivuilta katsonut kuvat, kun joku julkkis on taas sopimattomasti ”vilauttanut”? Onko siinä oikeastaan mitään väärää? Sivutissi oli päivän sana, eikä hänellä ollut mitään valittamista siitä muotisuuntauksesta. Ainakin näkisivät, ettei hän katso sieltä miesten kuvia. Vai klikkasiko hän silloin sen uutisen auki siitä urheilijamiehestä, joka kulki alasti loma-asunnon terassilla? Ei, näistä asioista ei todellakaan voi puhua neiti Neuvosen kanssa. Niin hän jäi mietteisiinsä kykenemättä avaamaan tietokonetta uudestaan.

Luku I, osa 6. Se tunne, kun sinua ei kaivata - The feeling, when you are not missed

Hän oli tottunut kuulemaan linnassa monenlaista hälinää, pidettiinhän siellä useita virallisia valtion tapahtumia, mutta tällä kertaa paraatiovien takaa kuulunut puheensorina herätti hänen mielenkiintonsa. Ehkä ajoittain kuuluvat voimakkaat nauramisen äänet olivat syy uteliaisuuteen, eihän virallisissa yhteyksissä kenelläkään ole hauskaa. Hän oli huomaamatta saapunut aivan ovien viereen. Hänelle ei ollut kerrottu, että tänään olisi jokin tapahtuma Pienessä salissa, joksi tilaa paraatiovien takana kutsuttiin. Ei se oikeastaan edes ollut muita saleja pienempi. Sinne oli yleensä valtiollisissa tapaamisissa katettu pöydät, jotka olivat täynnä mitä erikoisempia suolaisia ja makeita herkkuja, sekä tietysti linnan salaisella reseptillä tehtyä boolia. Väinö arvelikin nimityksen johtuvan juuri ruokapöydistä, sillä ne tekivät Pienessä salissa liikkumisen ahtaaksi. Se oli hänen mielestään jopa kauniimpi kuin Valtakunnansali, jossa arvovaltaiset vieraat otettiin vastaan, tai Suuri sali, jossa enemmistö tapahtumista järjestettiin. Kaikilla saleilla oli oma tyylinsä, ja Pienen salin kellertävät seinät ja kultaiset koristeet sulautuivat täydellisesti toisiinsa korostaen kupolikaton yksinkertaisia koristeita. Erehdyttävästi porsaan röhkimistä muistuttava – tai ainakin Väinön mielestä se kuulosti porsaalta, vaikkei hän koskaan sellaista ollut elävänä nähnytkään – naurahdus oli helppo tunnistaa pääministeri Kaurasen ääneksi. Tuo tanakka maalaismies ei hallinnut ensimmäistäkään oikeaoppista käytöstapaa virallisissa tilaisuuksissa, mikä ärsytti suunnattomasti Väinöä, jota oli pienestä pitäen opastettu korrektiin käyttäytymiseen. Mutta kansa oli hänen Maalaispuolueensa äänestänyt suurimmaksi ja niin tuosta tilanomistajasta tuli pääministeri, jo kolmas sellainen Soomen kuninkaallisen tasavallan aikana. Muita ääniä hän ei paksujen tammiovien takaa tunnistanutkaan, mikä vain lisäsi uteliaisuutta. ”Mikä minua estäisi tuonne menemästä?”, hän ajatteli. ”Onhan minulla kuninkaallinen oikeus osallistua virallisiin tapahtumiin, ja vaatteetkin ovat sopivat virallisiin tilaisuuksiin.” Ja niin uteliaisuus vei voiton, vaikka jossain pääkopassa alkoi kumista kulunut sananparsi ’uteliaisuus tappoi kissan’ neiti Neuvosen äänellä. Ennen kuin hän oli kunnolla ehtinyt edes tajuamaan tuota ääntä jonkinlaiseksi varoitukseksi, huomasi hän jo avanneensa Pieneen saliin johtavan palvelijoiden oven ja astuvansa keskelle hallituksen jäsenten ja valtion virkamiesten äänekästä seuruetta. Sali hiljeni nopeasti kaikkien kääntyessä katsomaan nuorta kuningasta. Hän näytti varmasti typerältä seistessään siinä oven vieressä iäisyydeltä tuntuvan ajan kykenemättä liikkumaan eteen tai taakse. Mutta historiallisten perinteiden mukaan, joita hänelle oli taottu paksuilla nahkakantisilla ja järkyttävän pölyisillä kirjoilla, kuningas ei peräänny, joten hän otti reippaasti nuo muutamat askeleet pääministerin seurueen luo aivan kuin sinne hän olisi alun perin ollutkin matkalla. Hän tervehti koko seuruetta virallisen protokollan mukaisesti, vastaukset sen sijaan olivat lähinnä mutinaa. Ehkä joku saattoi sanoa jopa ”kuningas”, mutta siitä ei Väinö pystynyt olemaan varma. Tervehtimisiä seurannut hiljainen hetki tosin oli kaikille yhtä selvä, ja varmasti yhtä vaivaannuttava. Ei kuulunut puheensorinaa, ei naurahduksia, vain pientä supattelua kaukaisemmista ihmisryhmistä. Tästä ei ollut perääntymistä ilman kolahdusta joskus niin ylpeään mieleen, joten hänen tuli keksiä pikaisesti jokin keino päästä pois tilanteesta edes hieman itsetunnon rippeitä säästäen. ”Oli mukava nähdä pitkästä aikaa, herra pääministeri. Tapaamme sitten hallituksen esittelyssä.” Hän oli niin ylpeä itsestään, kun tällaisessa tilanteessa kykeni muistamaan myöhemmin viikolla pidettävän pakollisen virallisen löpö-löpö tilaisuuden, jossa hallituksen jäsenet käyvät esittämässä näkemyksiään kuninkaalle. Lyhyet tervehdykset seurueen muille jäsenille, sekä majesteettiset nyökkäykset muille paikalla olijoille, jonka jälkeen hän selkä suorana asteli takaisin ovelle, ja kuin omaa tahtoaan vastustaen hän korostetun hitaasti avasi oven, astui takaisin omaan valtakuntaansa ja sulki oven perässään. Lukon naksahdus oli kuin merkki, joka antoi koko olemukselle luvan vaipua synkkyyteen ja ryhti valahti suupielien tahtiin kohti kiiltävää parkettia. Tuijottaessaan omaa vääristynyttä kuvajaistaan lattiasta, hän kuuli kuinka puheensorina kiihtyi oven takana ja ihmiset uskalsivat taas nauraa ääneen. ”Varmasti nauravat minulle”, hän ajatteli ja ymmärsi nyt, miten pahalta ihmisestä voi tuntua kun tajuaa, ettei häntä kaivata joukkoon. Kulkiessaan linnassa nuorena prinssinä, kaikki aina pysähtyivät askareissaan tervehtimään häntä. Hän niin kovasti kaipasi takaisin lapsuuteen.

Luku I Osa 5. Nanny

”Miksi meidän pitää käydä läpi näitä kanslian raportteja? Näiden sisällöllä ei ole mitään tekemistä nykyisyyden kanssa. Täällä käydään läpi kuukausitasolla sellaisia kuningaskunnan asioita, jotka nykyään ovat tasavallan asioita”. ”Koska näin on säädetty”, oli neiti Neuvosen koruton vastaus. Väinö I oli jo osannut varautua siihen, että vastaus noudattaisi samaa kaavaa, jota hänen lastenhoitajansa, entinen kotiopettajansa ja nykyinen neuvonantajansa, neiti Neuvonen oli käyttänyt niin pitkään kuin hän vain kykeni muistamaan. Niin monimutkaista kysymystä ei ollutkaan, johon neiti Neuvonen ei olisi kyennyt löytämään tyhjentävää enintään nelisanaista vastausta, joka ei kuitenkaan anna kysyjää tyydyttävää vastausta. Väinö oli joskus nuoressa uhmakkuudessaan koettanut jallittaa lastenhoitajaansa keksimällä vastaukseen aina jonkin jatkokysymyksen, mutta huomasi pian kysymysten ja vastausten kiertävän loputonta kehää ja antoi lopulta periksi. Hänen nannynsä ei ollut aina yhtä yrmeä ja hankala. Hän oli käytännössä viettänyt koko lapsuutensa tämän kanssa, kokenut kaikki ilot ja surut yhdessä, käynyt läpi kaikki kasvun vaiheet vaippaikäisestä tähän päivään. Hän ei edes kyennyt muistamaan, oliko hän joskus istunut isänsä tai äitinsä sylissä. Vanhempiaan hän näki lähinnä virallisissa tilaisuuksissa. Perhekuviakin varten hänen lastenhoitajansa huolehti pukemisesta, vei kuvauksiin vanhempiensa luokse ja välittömästi kuvauksen jälkeen pois. Hän oli joskus jopa erehtynyt sanomaan tätä äidiksi, mutta sai siitä sellaisen nuhdesaarnan, ettei samaa virhettä enää toistanut. Oli heillä ollut hauskaakin yhdessä, mutta kuninkaan kuoleman jälkeen oli neiti Neuvonen muuttunut kovin alakuloiseksi. Väinöä ihmetytti, kuinka voimakkaasti nanny oli kokenut sen, kun hän itse ei tuntenut mitään suuria tunteenpurkauksia. Kuningas-isä oli huolehtinut Väinön koulutuksesta neiti Neuvosen kanssa. Monesti oli isä saapunut paikalle kesken oppitunnin ja pyytänyt neiti Neuvosta keskustelemaan kanssaan Väinön asioista, ja sen aikaa Väinölle annettiin jokin tylsä lukutehtävä tai vastaava. Kerran hän oli hiipinyt heidän peräänsä vierashuoneen oven taakse kuullakseen, mitä hänestä puhuttiin, mutta hän kuuli vain omituista voivottelua ja säikähti suuresti, että hänen isänsä rankaisee neiti Neuvosta huonosta työstä. Molemmat näyttivät kovin vaivaantuneilta palatessaan kirjastohuoneeseen ja se sai palan nousemaan Väinön kurkkuun. Hänen isänsä mentyä pois, Väinö suorastaan syöksyi halaamaan neiti Neuvosta itku silmässä, eivätkä edes nuhteet kuninkaalliselle sopimattomasta käytöksestä saaneet häntä pahoittamaan mieltään enempää. Monta päivää hän muisti olla nannylleen mitä tottelevaisin oppilas, kunnes taas jokin vähäpätöinen moite sai hänet kiivastumaan, kuten hänellä lapsena oli valitettavana tapana. Tuijottaessaan yhden raportin lukuja (entisten) säätyläisten siviilisäädyistä, hän jäi miettimään, miksi neiti Neuvosella ei ollut miestä. Tokihan tällä oli nyt jo ikää, mutta nuorempana tämä oli ollut oikeastaan ihan kohtalaisen hyvän näköinen. Olihan Väinö kuullut keittiössä piparivarkaissa ollessaan jotain puhetta neiti Neuvosesta ja jostain miehestä, mutta koskaan hän ei ollut nähnyt nannya yhdenkään miehen kanssa. Hän oli kysynyt tältä asiasta mielestään kovinkin vaivihkaisesti, mutta nanny oli asian heti tajunnut, ja sanoi, että ”onhan minulla jo yksi mies; sinä. Eiköhän siinä ole miestä tarpeeksi vaivoiksi asti”. Ei hän silloin ollut asiaa ymmärtänyt, eikä tainnut ymmärtää vieläkään. Mutta niin pahasti alkoivat nämä ajatukset häntä vaivata, että paiskasi liioitellut teatraalisesti raportin pöytään ja puuskahti: ”Jos minä olen kerran kuningas, enkö minä voi päättää, mitä raportteja minulle tuodaan?” ”Voi lapsi hyvä, et sinä näitä asioita päätä.” ”Onhan minulla kuninkaana joitain oikeuksia, kai minä voin tehdä uudet määräykset?” ”Sinulla ei ole sellaista valtaa, että voisit tehdä määräyksiä, sinä vain hyväksyt ne.” ”Mihin tarvitaan kuningasta, jolla ei ole valtaa määrätä asioista?” Neiti Neuvonen huoahti ja laski paperit käsistään: ”Kun valtakunnasta tehtiin kuninkaallinen tasavalta, päätösvalta siirrettiin hallitukselle. Kuninkaan tehtävä on valvoa hallituksen toimintaa, siihen kuitenkaan puuttumatta.” ”Miten minä voin heitä valvoa, jos en voi heidän toimiinsa puuttua?” ”Kukaan ei ole väittänyt tämän valtiomuodon olevan täydellinen, mutta se on kansan tahto, ja sinun tulee toteuttaa kansan tahtoa. Ala siis lukemaan niitä raportteja, sillä kanslia on ainoa kanavasi kansan ja sinun välillä.” Ja näin neiti Neuvonen onnistui taas sekoittamaan pienen Väinö-kuninkaan pään, eikä hän ollut yhtään varma, vastasiko nanny hänen kysymykseensä, voiko hän muuttaa sääntöjä vai ei? Ehkä hänen tulisi löytää joku toinen kertomaan hänelle, mitä tasavaltainen kuningaskunta tarkoittaa.