Luku I, osa 7. Yksityisyys - Privacy

Ensimmäinen tunne lapun nähdessään oli hämmästys. Lähes yhtä nopeasti kuin hän ymmärsi viestin sisällön, vaihtui tunne raivoon. ”Kuinka he kehtaavat? Tämä on suorastaan järkyttävä loukkaus! Loukkaus yksityisyyttäni kohtaan! Osoitus luottamuksen puutteesta, ja törkeä sellainen!”, hän puhisi mielessään rutaten lapun nyrkkiinsä. Hän ei edes kyennyt keksimään sopivaa ilmausta niille niljakkaille maan matosille, jotka olivat tämän menneet tekemään, ja lupaa kysymättä! Kengät mielenosoituksellisesti kopisten hän marssi ympäri huonettaan, ja nenästä kuuluva tuhina kertoi hänen suuttumuksestaan. ”Kenelle voin tästä valittaa? Menenkö suoraan tekijän luokse ja huudan mielipiteeni hänen naamalleen? Ei, se ei olisi kuninkaan arvolle sopivaa. Teenkö valituksen hallituksen edustajalle, ja jos, niin kenelle heistä? Ei, hallitus ei näihin asioihin puutu, ja vaikka puuttuisivatkin, niillä aina kestää liian kauan saada mitään aikaan.” Hänellä oli tunne, että hänen oli aivan pakko päästä purkamaan vihaansa jollekulle, mutta hän ei vain millään tuntunut keksivän sopivaa henkilöä. Neiti Neuvonen oli aina huolehtinut siitä, että hän puhuu oikeita asioita oikeille ihmisille. Yleensä hänen ei edes tarvinnut mennä niiden ihmisten luo vaan he tulivat HÄNEN luo. Niin oli hänen maailmansa mennyt sekaisin, ettei hän keksinyt ketään muuta purkauksensa kohteeksi kuin lastenhoitajansa, joten hän riuhtaisi sisäpuhelimen käteensä ja oli jo painamassa pikavalintaa, kun se pieni ääni siellä jossain pään sisällä sai hänet lopulta pysähtymään. Se tunne, jonka hän sillä hetkellä koki, oli lamaannuttava. Se ei ollut kauhua, mutta sai hänet tuntemaan samoja oireita, kuin kerran lapsena, kun hän piiloa leikkiessään jäi suuren matka-arkun sisään jumiin. Aivot kävivät ylikierroksilla etsien poispääsyä tilanteesta, mutta kroppa ei reagoi käskyihin. Sisäpuhelimen vihreä merkkivalo oli ainoa, johon hän pystyi keskittymään, kun ajatukset kiersivät jo uutta kehää. Mitä kaikkea valtion tietoturvapalvelu olikaan tehnyt hänen tietokoneellaan? Hän muisti lapun tekstin sanatarkasti katsomatta sitä, mutta ei osannut päätellä, mitä se käytännössä tarkoitti. He olivat siis ’varmistaneet tietokoneen turvallisuuden’. Mitä se siis tarkoitti? Olivatko he vain päivittäneet virustorjunnan ja selaimen? Vai olivatko he varmuuskopioineet tietokoneen? Pääsivätkö he näkemään, mitä hän oli koneella tehnyt? Milloin viimeksi hän oli muistanut tyhjentää selaimen välimuistin? Onko koneessa nyt mahdollisesti jokin vakoiluohjelma, jolla häntä tarkkaillaan? Kysymyksiä, kysymyksiä, kysymyksiä. Niitä tuntui riittävän, toinen toistaan pahempia. Oliko hänellä tietokoneella jotain sellaista, jota hän ei halunnut muiden näkevän? Ei, ei hän voinut tästä nannylle puhua. Hän oli yksin tämän ongelman kanssa. Hän laittoi puhelimen pois ja istui tuolille läppäri sylissään haluamatta kuitenkaan avata sitä. ”Jos ne vaikka kaappaavat sen kameran ja katsovat sillä, mitä hän tekee”. Hän alkoi pohtia, mitä kaikkea tietoa kone hänestä sisälsikään. Joissain sovelluksissa hän oli antanut sille luvan tallentaa salasana. Ne kun menivät niin helposti sekaisin ja niiden näppäily aina alussa oli niin raskasta ja aikaa vievää. Nyt hän toivoi, ettei olisi ikinä tallettanut niistä yhtään. Vaikka hän olisikin tyhjentänyt sopivasti nettiselaimen historiatiedot, pikavalikoissa oli linkkejä, joita hän ei halunnut muiden tietävän. Näkevätkö ne niistä tiedoista, kuinka hän on juorulehden sivuilta katsonut kuvat, kun joku julkkis on taas sopimattomasti ”vilauttanut”? Onko siinä oikeastaan mitään väärää? Sivutissi oli päivän sana, eikä hänellä ollut mitään valittamista siitä muotisuuntauksesta. Ainakin näkisivät, ettei hän katso sieltä miesten kuvia. Vai klikkasiko hän silloin sen uutisen auki siitä urheilijamiehestä, joka kulki alasti loma-asunnon terassilla? Ei, näistä asioista ei todellakaan voi puhua neiti Neuvosen kanssa. Niin hän jäi mietteisiinsä kykenemättä avaamaan tietokonetta uudestaan.