Luku I, osa 6. Se tunne, kun sinua ei kaivata - The feeling, when you are not missed

Hän oli tottunut kuulemaan linnassa monenlaista hälinää, pidettiinhän siellä useita virallisia valtion tapahtumia, mutta tällä kertaa paraatiovien takaa kuulunut puheensorina herätti hänen mielenkiintonsa. Ehkä ajoittain kuuluvat voimakkaat nauramisen äänet olivat syy uteliaisuuteen, eihän virallisissa yhteyksissä kenelläkään ole hauskaa. Hän oli huomaamatta saapunut aivan ovien viereen. Hänelle ei ollut kerrottu, että tänään olisi jokin tapahtuma Pienessä salissa, joksi tilaa paraatiovien takana kutsuttiin. Ei se oikeastaan edes ollut muita saleja pienempi. Sinne oli yleensä valtiollisissa tapaamisissa katettu pöydät, jotka olivat täynnä mitä erikoisempia suolaisia ja makeita herkkuja, sekä tietysti linnan salaisella reseptillä tehtyä boolia. Väinö arvelikin nimityksen johtuvan juuri ruokapöydistä, sillä ne tekivät Pienessä salissa liikkumisen ahtaaksi. Se oli hänen mielestään jopa kauniimpi kuin Valtakunnansali, jossa arvovaltaiset vieraat otettiin vastaan, tai Suuri sali, jossa enemmistö tapahtumista järjestettiin. Kaikilla saleilla oli oma tyylinsä, ja Pienen salin kellertävät seinät ja kultaiset koristeet sulautuivat täydellisesti toisiinsa korostaen kupolikaton yksinkertaisia koristeita. Erehdyttävästi porsaan röhkimistä muistuttava – tai ainakin Väinön mielestä se kuulosti porsaalta, vaikkei hän koskaan sellaista ollut elävänä nähnytkään – naurahdus oli helppo tunnistaa pääministeri Kaurasen ääneksi. Tuo tanakka maalaismies ei hallinnut ensimmäistäkään oikeaoppista käytöstapaa virallisissa tilaisuuksissa, mikä ärsytti suunnattomasti Väinöä, jota oli pienestä pitäen opastettu korrektiin käyttäytymiseen. Mutta kansa oli hänen Maalaispuolueensa äänestänyt suurimmaksi ja niin tuosta tilanomistajasta tuli pääministeri, jo kolmas sellainen Soomen kuninkaallisen tasavallan aikana. Muita ääniä hän ei paksujen tammiovien takaa tunnistanutkaan, mikä vain lisäsi uteliaisuutta. ”Mikä minua estäisi tuonne menemästä?”, hän ajatteli. ”Onhan minulla kuninkaallinen oikeus osallistua virallisiin tapahtumiin, ja vaatteetkin ovat sopivat virallisiin tilaisuuksiin.” Ja niin uteliaisuus vei voiton, vaikka jossain pääkopassa alkoi kumista kulunut sananparsi ’uteliaisuus tappoi kissan’ neiti Neuvosen äänellä. Ennen kuin hän oli kunnolla ehtinyt edes tajuamaan tuota ääntä jonkinlaiseksi varoitukseksi, huomasi hän jo avanneensa Pieneen saliin johtavan palvelijoiden oven ja astuvansa keskelle hallituksen jäsenten ja valtion virkamiesten äänekästä seuruetta. Sali hiljeni nopeasti kaikkien kääntyessä katsomaan nuorta kuningasta. Hän näytti varmasti typerältä seistessään siinä oven vieressä iäisyydeltä tuntuvan ajan kykenemättä liikkumaan eteen tai taakse. Mutta historiallisten perinteiden mukaan, joita hänelle oli taottu paksuilla nahkakantisilla ja järkyttävän pölyisillä kirjoilla, kuningas ei peräänny, joten hän otti reippaasti nuo muutamat askeleet pääministerin seurueen luo aivan kuin sinne hän olisi alun perin ollutkin matkalla. Hän tervehti koko seuruetta virallisen protokollan mukaisesti, vastaukset sen sijaan olivat lähinnä mutinaa. Ehkä joku saattoi sanoa jopa ”kuningas”, mutta siitä ei Väinö pystynyt olemaan varma. Tervehtimisiä seurannut hiljainen hetki tosin oli kaikille yhtä selvä, ja varmasti yhtä vaivaannuttava. Ei kuulunut puheensorinaa, ei naurahduksia, vain pientä supattelua kaukaisemmista ihmisryhmistä. Tästä ei ollut perääntymistä ilman kolahdusta joskus niin ylpeään mieleen, joten hänen tuli keksiä pikaisesti jokin keino päästä pois tilanteesta edes hieman itsetunnon rippeitä säästäen. ”Oli mukava nähdä pitkästä aikaa, herra pääministeri. Tapaamme sitten hallituksen esittelyssä.” Hän oli niin ylpeä itsestään, kun tällaisessa tilanteessa kykeni muistamaan myöhemmin viikolla pidettävän pakollisen virallisen löpö-löpö tilaisuuden, jossa hallituksen jäsenet käyvät esittämässä näkemyksiään kuninkaalle. Lyhyet tervehdykset seurueen muille jäsenille, sekä majesteettiset nyökkäykset muille paikalla olijoille, jonka jälkeen hän selkä suorana asteli takaisin ovelle, ja kuin omaa tahtoaan vastustaen hän korostetun hitaasti avasi oven, astui takaisin omaan valtakuntaansa ja sulki oven perässään. Lukon naksahdus oli kuin merkki, joka antoi koko olemukselle luvan vaipua synkkyyteen ja ryhti valahti suupielien tahtiin kohti kiiltävää parkettia. Tuijottaessaan omaa vääristynyttä kuvajaistaan lattiasta, hän kuuli kuinka puheensorina kiihtyi oven takana ja ihmiset uskalsivat taas nauraa ääneen. ”Varmasti nauravat minulle”, hän ajatteli ja ymmärsi nyt, miten pahalta ihmisestä voi tuntua kun tajuaa, ettei häntä kaivata joukkoon. Kulkiessaan linnassa nuorena prinssinä, kaikki aina pysähtyivät askareissaan tervehtimään häntä. Hän niin kovasti kaipasi takaisin lapsuuteen.