sunnuntai 18. lokakuuta 2020

Luku I, osa 8. Hallituksen esittely - Government introduction

Tällä kertaa puku tuntui puristavan enemmän kuin koskaan. Tai siltä se ainakin tuntui. Se kiristi selästä, kaulasta, kaikkialta. Se oli liian kuuma näihin tilaisuuksiin ja tehty joustamattomasta kankaasta, joten liikkuminenkin oli hankalaa. Kaiken lisäksi siinä roikkuivat ”pakolliset” miekka, mitalit ja muut koristeet. Hän ei ymmärtänyt millään, miksi hänen täytyi pitää sitä typerää pukua. Eihän kenelläkään muulla ollut tavallista tummaa pukua erikoisempaa asua. Vain pääministerillä oli puvun päällä paksu kultainen kääty. Väinö olisi mielellään vaihtanut oman sotisopansa tuollaiseen käätyyn, joka ei massiivisuudestaan huolimatta näyttänyt vaivaavan pääministeriä millään lailla. Kun hän vaatteita pukiessaan kritisoi mokomaa ilveilyä, neiti Neuvonen totesi: ”Nuori herra lopettaa sen kitinän ja pukee reippaasti päälle. Kuningas on aina pukeutunut näihin tilaisuuksiin seremonia-asuun ja tulee aina pukeutumaan”. Vastaan väittäminen ei vienyt asiaa eteenpäin, vaan hän joutui ahtamaan itsensä siihen samaiseen kauheaan asuun, joka hänelle tehtiin kruunajaisiin. Eihän hän ole enää pituuttakaan kasvanut, joten miten se voi näin kauheasti puristaa? Onko hän kenties lihonut? Ei ainakaan punnitustuloksen mukaan. Eikä hän myöskään ollut mikään urheilullinen poika, joka olisi käynyt salilla lihaksia kasvattamassa. Pukua ei myöskään oltu pesty, sillä se ei olisi kestänyt edes kastumista. Ja kyllä se puku haisikin kauan kruunajaisten jälkeen! Hän oli sinä päivänä hionnut varmasti kymmenen litraa nestettä, ainakin sen verran. Eikä se ollut edes kuuma päivä! Kaikki siinä puvussa ärsytti häntä: Sisälläkin piti kantaa mukanaan painavaa hattua, eikä kättä saanut lepuuttaa miekalla, vaan kädellä pidettiin miekkaa juuri oikeassa asennossa. Ja sitten vielä nuo miljoonat kilkuttimet rinnassa, joita hän ei ollut omalla toiminnallaan ansainnut; niitä taidettiin jaella ihan jakamisen ilosta. Sotilasarvoltaan hän oli jo kapteeni, vaikka ei ollut päivääkään käynyt armeijaa, mutta kuninkaan tulee olla upseeri, näin sanottiin. Eipä tässä maassa moni muukaan käynyt armeijaa vaikka se olikin miehille pakollista. Loputonta lykkäystä tai vapautuksen sai melkein millä verukkeella tahansa valtiomuodon vaihtumisen jälkeen. Tämä oli johtanut mm. siihen, että uusia upseereja ei armeijaan palkattu ja nykyisten keski-ikä alkoi lähetä jo viittäkymmentä vuotta. Jokaista viittä varusmiestä kohden löytyi armeijasta yksi upseeri, eikä se johtunut upseerien suuresta määrästä. Neiti Neuvonen oli aikojen saatossa kehittänyt suorastaan taiteeksi kyvyn kiinnittää Väinön huomion silloin, kun tämä teki jotain väärin. Nytkin tuskin kukaan muu huomasi sitä vihjausta, jolla nanny kiinnitti Väinön huomion itseensä, eikä Väinöllä ollut vaikeuksia ymmärtää vihjettä, jolla nanny käski lopettaa kaulan venyttelyn. Mutta kun se korkea kaulus hankasi ikävästi! Hän oli niin keskittynyt pukunsa kiroamiseen, ettei ollut kuunnellut sanaakaan maatalousministerin puheesta, mutta eipä sillä ollut väliäkään. Ainahan sen puheet koskivat vain maatalouden ongelmia; joko on kuivaa tai sataa liikaa, tai sitten on liian kuuma tai kylmä, ja lopuksi maatalouden tulot kasvavat liian vähän ja menot liian paljon. Kaikesta tästä huolimatta ne maatilojen omistajat, joita hän oli tavannut, tuntuivat vain lihovan ja rikastuvan päivä päivältä. Ennen näissä tilaisuuksissa sai sentään käydä kansalaiset itse kertomassa näkemyksiään, mutta kuninkaallisen tasavallan aikana tapa oli muutettu hallituksen esittelyksi. Eikä yksikään hallitus ollut tähän mennessä esitellyt yhtään hyvää uutista. ”Kiitos näistä tärkeistä näkemyksistänne, ministeri Nieminen, olette tehneet ministeriössänne erinomaista työtä”, aloitti Väinö kovaan ääneen keskeyttäen maatalousministerin puheen. Tuo roikkuvaposkinen ministeri jäi hölmistyneenä tuijottamaan pääministeriä suu auki, aivan kuin odottaen ohjeita. Mutta siihen ei Väinö aikonut antaa mahdollisuutta, vaikka tunsikin niskassaan, kuinka neiti Neuvonen lähetti tulenpalavia vihaisia katseita hänen suuntaansa. ”Näin kuninkaan ominaisuudessa ajattelin ehdottaa pientä muutosta tähän esittelyyn. Voisimmeko tehdä vaikka niin, että se, jolla on jotain oikein hyvää kerrottavaa, aloittaisi seuraavaksi ja sen jälkeen voisimme keskustella siitä, kuinka siihen on päästy? Kuka aloittaa?” Ministerit ja virkamiehet eivät osanneet tehdä muuta kuin vilkuilla toisiaan. Väinö ei halunnut antaa tilaisuuden lipsua käsistään, vaikka tunsikin äänensä muuttuvan jännityksestä kimeämmäksi. Hän halusi tehdä muutoksia, ja omasta mielestään hän oli keksinyt hyvän muutoksen näihin tylsiin tilaisuuksiin. ”Eikö kukaan halua aloittaa? No minäpä aloitan. Tänään on ollut hyvä sää, eikä viimeisten tietojen mukaan yksikään juna ollut eilen myöhässä. Tämä lienee melko harvinainen tilanne, vai mitä liikenneministeri Petronen?”. Ministeri ei saanut ääntä suustaan, vaikka selkeästi halusi jollain tavalla kommentoida kuninkaan tietoja. Eihän hänellä itsellään ollut vastaavia tietoja käytettävissä, vaikka hän miten selaili papereitaan ja haki katseellaan apua virkamiehiltään. ”No mitäpä sanoo energiaministeri Vattinen? Viime aikoina ei ole ollut myrskyjä, joten sähkökatkojakaan ei liene ollut?” Vattiseen näytti iskevän sama tauti kuin Petroseen; suu kävi mutta mitään ei kuulunut. Muut ministerit näyttivät hätääntyvän huomatessaan, että kuningas saattoi kysyä jonkin hankalan kysymyksen keneltä tahansa ja alkoivat hätäisesti kehittämään neuvonpitoa avustajiensa kanssa. Neiti Neuvonen oli vaivihkaa hivuttautunut Väinön viereen ja sai pelkällä olemassaolollaan Väinön tuntemaan itsensä jälleen mitättömäksi hiirulaiseksi kissapetojen aitauksessa. Pääministeri Kauranen sai koottua itsensä ensimmäisenä, olihan hänellä sentään kullattu kääty mahtinsa merkkinä, ja julisti röhisevällä äänellään: ”Jospa palattaisiin takaisin agendaan. Opetusministeri Tuskanen, lienee teidän esittelynne vuoro”. Ja niin jatkui hallituksen esittely loppuun ilman uusia keskeytyksiä. Vaikka Väinö ei tällä kertaa saanutkaan muutettua inhoamiaan hallinnollisia tapoja, jäi hänen sisäänsä kytemään jokin pieni kipinä siitä, että hänellä on kaikesta valtiomuodon rajoitteista huolimatta edes mahdollisuus vaikuttaa asioihin. ”Tämä ei jää tähän”, hän ajatteli kuunnellessa puolikorvalla koulujen loppumatonta ongelmien listaa.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti