Luku II, osa 5. Lapsirakas kuningas

Hänen ei ollut koskaan tarvinnut suunnitella omaa tulevaisuuttaan. Kaikki lapsuuden leikeistä lähtien oli suunniteltu niin, että ne tukisivat hänen tulevaisuuttaan kuninkaana. Jokaisessa iltasadussa prinssi sai prinsessansa, he perustivat perheen ja elivät onnellisina elämänsä loppuun asti. Hän oli siis aina olettanut asioiden menevän niin ihan itsestään. Mutta maailma oli muuttunut ja hän oli joutunut pohtimaan tulevaisuuttaan uudesta lähtökohdasta. Koska hänellä ei ollut käsitystä, miten prinssi, nyt jo kuningas, löytäisi prinsessansa, tai miten perhe perustetaan, hän suorastaan yli-innokkaasti otti vastaan tämän tilaisuuden. Jostain ne suunnitelmat on aloitettava, joten miksipä ei? Hän oli aina pitänyt itseään lapsirakkaana, eikä voinut kuvitellakaan tällaista kokemusta. Kun hänelle oli jälleen kerran esitelty litania tapahtumia, joihin häntä oli pyydetty suojelijaksi, pitämään puhetta tai vain käymään, hän oli tavalliseen tapaansa jokaisen esityksen jälkeen laiskasti heilauttanut sormeaan kohti kanslian sihteeriä, jonka tehtävänä oli kirjoittaa perinteinen ”kiitämme esittämästänne kutsusta, mutta…” – kirje pyynnön lähettäjälle. Mutta tämän pyynnön kuultuaan hänen mielikuvituksensa heräsi ja hän jäi sormi pystyssä ajatuksiinsa. Se hetki tuntui muista paikalla olijoista varmaan ikuisuudelta, kun hän näki jo mielessään, kuinka hän leikkisi pienten lasten kanssa ulkona, lukisi näille satua ennen päiväunia ja tekisi kaikkea sitä, mitä hänen oma lastenhoitajansa oli tehnyt hänen kanssaan, kun hän itse oli pieni. Ja mitkä imagopisteet hän keräisikään! Pidellessään sylissään korviasärkevästi itkevää kaksivuotiasta lasta, joka juuri oli pissannut alleen, kaikki hänen ennakkokuvitelmansa tuhoutuivat. Lapset eivät olleetkaan rauhallisia, hiljaisia ja tottelevaisia, vaan ne olivat paholaisen riivaamia tuholaisia, jotka äänellään saivat hengityksen salpautumaan, ja jotka eivät tunteneet mitään rajoja tai kunnioittaneet toisen henkilökohtaista koskemattomuutta. Ne repivät, potkivat, riitelivät, itkivät, tekivät kaikkea sitä, mistä häntä oli lapsena ojennettu. Kun hän kertoi olevansa oikea kuningas, ne eivät edes uskoneet, kyselivät vain missä hänen kruununsa oli, miksi hän ei tullut valkoisella hevosella, miksi hän ei ole pelastanut prinsessaa lohikäärmeeltä ja kaikkea muuta asiaankuulumatonta. Jatkuvaa kyselemistä; miksi, miksi, miksi? Hän tunsi tehneensä elämänsä suurimman virheen suostuessaan vierailemaan lastentarhassa satupäivän kunniaksi. Nuo kakarat eivät ymmärtäneet yhtään mitään! Ne olivat hirveimpiä asioita, joita hän oli koskaan nähnyt! Hän ei ikinä haluaisi omia lapsia, jos ne kerran olivat tuollaisia. Se aamupäivä tuntui äärettömän raskaalta. Ja pitkältä. Hän ei olisi voinut kuvitellakaan pelkän lounaan syönnin kestävän noilta vintiöiltä kokonaisen tunnin. Eihän ne edes lopulta syöneet paljoakaan! Ainakin puolet ruuasta päätyi jonnekin muualle kuin suuhun, osa hänen uudelle puvulleen, jonka hän oli juuri tätä tilaisuutta varten teettänyt. Kaunis tummansininen kalliista kankaasta tehty puku oli täynnä ruuan ja sormen jälkiä. Kerran yhden lapsen roikkuessa hihassa hän oli kuullut sauman ratkeamista muistuttavan äänen, mutta ei uskaltanut tarkistaa asiaa, vaan yritti sinnikkäästi pitää yllä iloista naamaa sisäisen äänen huutaessa: ”Päästäkää minut pois täältä!” Miten nuo hoitajat kykenivät tähän kaikkeen päivästä toiseen? Miten he pystyivät pitämään hermonsa kurissa, vaikka nämä eivät olleet edes heidän omia lapsiaan. Hän ei vain voinut ymmärtää, miksi kukaan haluaisi vapaaehtoisesti ryhtyä lastenhoitajaksi. Tuskastuttavan hitaasti oli kello madellut eteenpäin, mutta vihdoin koitti se viimeinen hetki, jonka jälkeen hän sanoisi tälle kauhujen talolle hyvästi. He saattelivat lapset makuutiloihin ja koettivat saada ne omiin sänkyihinsä, mutta juuri kun sait yhden rauhoittumaan, toinen pomppasi ylös. Tätä tuntui jatkuvan loputtomana kehänä samalla, kun häntä pyydettiin lukemaan lapsille satua. Kirja, joka hänelle ojennettiin, oli kärsinyt suunnattomasti. Se vaikutti vanhemmalta kuin mitä se luultavasti oli; sivut repsottivat ja kellersivät, niissä oli monenvärisiä tahroja, kannet olivat nuhraantuneet lähes tunnistamattomiksi ja kansien selkä oli kadonnut. Mutta tarina ei ollut kärsinyt. Väinö uskoi muistavansa se ulkoa, sillä tämä satu oli ollut hänen oma suosikkinsa lapsena, satu kiltistä kuninkaasta, joka luopui kruunustaan, jotta saisi parannettua sairaan lapsensa. Hän alkoi lukemaan tarinaa kuin olisi lukenut itselleen. Sotketut kuvat eivät häirinneet lukemista, sillä hän muisti ne tarkasti, jokaisen haalistuneen rajan paikan niin kuin niiden piti olla. Hän luki sadun ääneen loppuun asti ja tunsi lämpimien muistojen heräävän sisällään. Suljettuaan kirjan kannet, hän havahtui outoon ääneen; hiljaisuuteen. Kaikki lapset makasivat omilla paikoillaan silmät suljettuina, vain hento hengityksen ääni kuului, kun oikein tarkkaan kuuloaan pinnisti. Monilla oli unikaveri tiukasti kainalossaan, joku piti peukaloa suussaan ja yksi poika oli jostain löytänyt pahvista tehdyn ruttuisen kruunun, joka päässä oli nukahtanut. Väinö katseli lapsia. Hänen mielestään ne näyttivät suloisimmilta asioilta mitä maailma päällään kantaa. Hoitaja kosketti hänen olkapäätään ja nyökkäsi kohti ovea. Antaa lasten nukkua rauhassa. ”Ehkä ne eivät olleetkaan niin kamalia”, hän mietti poistuessaan päiväkodilta.