Luku II, osa 4. Kiihdytyskaistapää

”Paina sitä kaasua!”, Väinö raivosi. Pää heilui puolelta toiselle, kädet hakkasivat rattia, hampaat kirskuivat toisiaan vasten. Mutta ei, edessä oleva auto vain hiljensi, eikä hänelle jäänyt muuta mahdollisuutta kuin jarruttaa itsekin. ”Eikö se perhana osaa ajaa autoa?”, hän ajatteli raivoissaan, ja vilkuili hätäisesti olkansa yli mahdollisuutta päästä edellä olijastaan ohi. Mutta kiihdytyskaista loppu oli jo lähes saavutettu ja hänen nopeutensa oli pudonnut alle taajamanopeuksien samalla, kun viereisellä kaistalla autot huristivat ohi 130 km/h. Hän oli omasta mielestään oikea-aikaisella kiihdytyksellä ajanutkin itsensä pussiin, kun ei osannut varautua siihen, että edellä menevä auto ei uskallakaan liittyä muun liikenteen joukkoon. Miksi hänen pitää kärsiä muiden osaamattomuuden takia? Kun hän oli pitkään asiaa valiteltuaan vihdoin saanut valtiolta auton käyttöönsä, hän oli välittömästi lähtenyt muun liikenteen joukkoon harjoittelemaan. Itseluottamus oli suurempi kuin taitotaso, ja vain ihmeen kaupalla hän selvisi ensimmäisistä päivistään ilman kolhuja. No, kyllä se auto pariin otteeseen johonkin osui, mutta naarmut olivat niin pieniä, että hän kävi ostamassa paikkauskynän ja peitti jäljet kertomatta niistä kenellekään. Alku oli ollut melkoista haparointia, eikä nopeusmittaria tullut juuri katsottua, kunhan liikkui muun liikenteen mukana. Mutkiin tultiin liian lujaa, kaistanvaihdot olivat hätäisiä ja ilman suuntavilkkua, suojatien eteen ei ehtinyt pysähtyä ajoissa, saati keltaisiin valoihin. Mutta kilometrejä ja kokemusta alkoi kertyä, ja se näkyi ajamisessa. Enää hän ei vaivautunut katsomaan taustapeiliin, sillä takapuskurissa harvemmin ketään roikkui, nyt hän roikkui hitaampien perässä, toivoen hartaasti, että ne tajuaisivat ajaa alta pois. Ei hän omasta mielestään tehnyt mitään väärää, muu liikenne ei vain sopeutunut hänen ajoonsa. Ja nyt hän oli jumissa kiihdytyskaistan päässä ajettuaan liian lähelle edessä olevaa pikkuautoa, mokomaa kolmiovista kirppua, joka esti hänen 2,5 litraista turboaan pääsemästä elementtiinsä moottoritiellä. Että ihmistä voikin ottaa päähän! Viereisellä kaistalla autot sujahtivat ohi hänen mielestään liian lyhyin turvavälein, joten edes hänen autonsa ei ehtisi kiihdyttää niihin rakoihin pysähdyksistä. Hänen peräänsä oli ilmestynyt autoja, jotka soittivat heille torveaan. ”Älkää minulle tööttäilkö, se on tuon edessä olevan vika, ei minun!”, hän huusi itsekseen. Eihän sitä kukaan kuule tai huomaa, mutta se tuntui oikealta tavalta reagoida tähän tilanteeseen. Hän vilkuili jatkuvasti sivupeiliin ja olkansa yli löytääkseen edes pienen raon johon uskaltaisi änkeä. ”Eivätkö ne tolvanat huomaa meitä täällä? Väistäisivät vasemmalle kaistalle että me päästään tulemaan tielle”, hän mutisi itsekseen. Kyllä hän tiesi, ettei niin saanut tehdä. Hän oli asiasta puhunut aiemmin eräälle virastomestarille, joka kärsivällisesti kuunteli hänen valitustaan. ”Jos liittymästä tulijat oppisivat, että heille aina annetaan tietä, mitä silloin tapahtuisi, kun isolla tiellä olisi molemmilla kaistoilla paljon liikennettä, eivätkä ne pystyisikään väistämään?” Väinö ei jaksanut kuunnella vanhan miehen höpinöitä vaan huitaisi kädellään ja poistui, vaikka ymmärsi itsekin tämän puhuvan järkeviä. Mutta jouduttuaan pysäyttämään autonsa kiihdytyskaistan loppuun, hän todellakin toivoi muiden autoilijoiden olevan joustavampia ja vaikka rikkomaan tieliikennelakia, jotta hän vain pääsisi tästä pois. Silloin hän huomasi jonossa muita korkeamman ajoneuvon ja salamannopeasti oli kaikki selvää. ”Se on hitaampi rekka, joten sen edessä on vähän tyhjää kun muut ohittavat sen. Siihen menen, tuli mitä tuli!” Hän laittoi vilkun päälle ja käänsi auton kulman valmiiksi moottoritien puolelle, aiheuttaen kaistaa ajavissa autoissa hätäisiä pakkoliikkeitä vasemmalle. Heti raon alettua hän käänsi autonsa moottoritien kaistalle ja puristi rattia odottaen mahdollista rysähdystä. Sitä ei tullut, mutta kiihdyttämäänkään hän ei päässyt, sillä tuo tien tukko, tuo mitätön kirppu, lähti tien piennarta liikenteeseen ja tuli moottoritielle samaan aikaan, suoraan hänen eteensä. Molemmat kiihdyttivät nopeutta hiljalleen ja rekka roikkui jo uhkaavasti Väinön taustapeilissä. Rekan jouduttua hidastamaan vauhtiaan tuli vasemmalle kaistalle sopiva rako, johon Väinö painoi business-luokan autonsa kuin teiden valtias. Ohittaessaan kirppua hän katsoi vihaisesti sen kuljettajaa, ja näki ratin takana pelokkaan nuoren naisen, joka piteli rattia tarkalleen kymmentä vaille kaksi – asennossa ja nojasi lähelle tuulilasia. Ajatukset myllersivät Väinön päässä. Oliko hän omalla ajollaan aiheuttanut tuolle mahdollisesti vasta kortin saaneelle tytölle kauhun hetket kiihdytyskaistalla? Olisiko hän itse voinut toimia joustavammin ja siten estää tuon tilanteen syntymisen? Aiheuttiko tilanne tuolle tytölle mahdollisesti traumoja, jotka eivät ainakaan edesauta tämän kehitystä kuljettajana? Väinö koki tilanteesta niin voimakkaasti huonoa omatuntoa, että hän päätti jättää ajamisen siltä päivältä.