Luku I, osa 4. Väino I

”Väinö!” Neiti Neuvosen huuto kuulosti lähinnä rääkäisyltä. Hän säikähti sitä niin suunnattomasti, että paiskasi läppärin kannen kiinni suhteettoman lujaa. ’Toivottavasti se ei hajonnut’, hän mietti laittaessaan läppärin kainaloon ja noustessaan ylös kirjaston sikarituolista, jossa hän oli loikoillut poikittain. Ehkä hän vielä oli mielessään pieni poika, joka pelkää jäävänsä kiinni jostain kielletystä, kuten väärästä istuma-asennosta, joka ”ei sovi kuninkaalliselle” neiti Neuvosen mukaan. Onhan noita vääräsäärisiä ja muita liian läheisistä sukulaissuhteista johtuen sairaina syntyneitä kuninkaallisia nähty historiassa ennenkin. Hän ei ihmeemmin eroaisi joukosta vaikka selkä olisikin hieman kumara liiasta tietokoneella pelaamisesta. ”Täällähän sinä olet. Onko nuori herra unohtanut miten kelloa luetaan kun ei ruoka-aikaan osaa pöytään istua?” Neiti Neuvonen kuulosti tänään tavanomaisen äksyltä ja Kuningas Väinö I käyttikin perinteisen pahoittelulitaniansa saadakseen rauhassa kävellä ruokahuoneeseen. ”Hmph, no, olkoon. Väinö laittaa tossua toisen eteen ja menee syömään ennen kuin ruoka jäähtyy. Minä syön siinä samalla niin saadaan heti ruoan jälkeen aloitettua kanslian raporttien lukeminen”. Harmistuksesta tuhisten Väinö jätti tietokoneensa pöydälle ja lähti laahustamaan kohti ruokahuonetta. ”Väinö ei raahaa niitä kenkiään”, neiti Neuvonen ohjeisti hänen selkänsä takana. Hän ei tiennyt, ärsyttikö häntä enemmän kuninkaan kanslian tylsääkin tylsempien ja sisällöltään turhaakin turhempien raporttien lukeminen vai se, että neiti Neuvonen kutsui häntä hänen etunimellään. ’Väinö. Kuka voi olla niin julma lasta kohtaan, että nimeää hänet Väinöksi?’, hän mietti. Eikö hänen vanhemmillaan ollut mielikuvitusta vai halusivatko he jo ristiäisistä lähtien tehdä hänestä naurettavan? Miksi häntä ei voinut nimetä jollain uljaalla ja historiallisella kuninkaallisella nimellä kuten Frans, Carl tai Friedrich? Olisihan hänen isovanhemmistaan löytynyt vaikka millaisia upeita nimiä kuten Aleksanteri tai Gustav, mutta ei. Hänelle piti antaa nimi Väinö Kalervo Mikael. Tuota Mikael nimeä hän olikin käyttänyt englanninkielisenä muunnoksena keksiessään itselleen aliaksen nuorten chat-palstalle; MichaelTheFirst. Tuosta käyttäjänimestä häntä ei varmasti tunnistettaisi ja hän saisi rauhassa keskustella muiden ikäistensä kanssa netissä. Kavereita kun hänellä ei tässä valtakunnan nurkassa ollut. ”Mitä se Väinö taas unelmoi? Ruokaa suuhun kuin olisi jo!” Neiti Neuvosen äkäinen ääni havahdutti hänet ajatuksistaan ja hän automaattisesti korjasi asentoaan tuolissa. Olihan ruokailua harjoiteltu pienestä pitäen ja hän oli oppinut, että yleensä kun hänelle puhutaan ruokapöydässä, se tarkoitti moitetta hänen ruokailutavoissaan. Ainakin opetusmalli oli juurtunut syvälle selkärankaan, mutta positiivisia muistoja se ei herättänyt. Yrittäessään pyydystää puoliraakoja, tai virallisemmin al dente, kasviksia täydellisen epäergonomiseen haarukkaansa, hänen ajatuksensa harhailivat takaisin lapsuuteen. Oli hänellä lapsena ollut ystäviä, tai niin hän ainakin kuvitteli. Niistä ajoista, jolloin hän leikki kuninkaanlinnan pihalla palvelijoiden lasten kanssa, oli kulunut jo vuosia, eikä hän ollut enää varma, mitkä niistä muistikuvista olivat oikeita, ja mitkä olivat hänen mielikuvituksensa tuotetta. Kun hän väitti muistavansa linnan takana olevaan tammeen ripustetun keinun, neiti Neuvonen sanoi: ”Älä höpötä omiasi. Ei siellä ole koskaan mitään keinua ollut”. Oliko hän lapsena keinunut siellä Mikon, Liisan tai häntä neljä vuotta vanhemman Taavin kanssa vai ei? Tuntui, kuin menneisyyttä pyyhittäisiin pois sitä mukaan, kuin hän vanheni. Ainoa henkilö, jonka olemassaolosta hän oli enää varma, oli tuo pöydän toisella puolella suu mutrussa kasviksia syövä neiti Neuvonen. Suuressa ruokasalissa kuului vain Kuningas Väinö Ensimmäisen ja hänen lastenhoitajansa ruokailuvälineiden hiljainen kolahtelu ruusuposliinisia lautasia vasten.